Entä minä, kuiskasi hän hiljaa, mitä saan minä toivoa?
Sallikaa minun jäädä teille vastaus velkaa, virkkoi Charlotta. Me emme ole tehneet rikosta, jonka tähden meidän pitäisi tulla onnettomiksi, mutta emme myöskään ansainneet olla yhdessä onnelliset.
Majuri poistui, sydämestänsä surkutellen Charlottaa, mutta voimatta kumminkaan valittaa kuolleen lapsiraukan kohtaloa. Sellaista uhria näytti kaikkien täydellinen onni vaativan. Hän ajatteli Ottilian lapsi käsivarrella mitä täydellisimmin korvaamassa mitä oli Eduardilta riistänyt; hän ajatteli omaan syliinsä pojan, joka olisi hänen näköisensä paremmalla syyllä kuin pieni vainaja.
Sellaiset mairittelevat toivelmat ja kuvat väikkyivät hänen mielessänsä, kun hän majataloon palatessaan tapasi Eduardin, joka oli odotellut ulkosalla koko yön, koska ei mikään jyrähdys eikä mikään tulimerkki ottanut hänelle ilmaistakseen asian onnellista ratkaisua. Hän oli jo saanut tiedon onnettomuudesta, ja hänkin, lapsirukkaa surkuttelematta, piti tapausta — tosin tahtomatta tätä itsellensä täysin tunnustaa — sallimuksena, joka kerrallaan poisti kaikki esteet hänen onnensa tieltä. Niinpä hän kuuntelikin aivan mielellänsä majuria, joka kohta ilmoitti hänelle Charlottan toivomuksen, että heidän oli palattava kylään ja sieltä pieneen kaupunkiin, missä heidän piti harkita ensimmäisiä toimenpiteitä ja ryhtyä niitä suorittamaan.
Charlotta istui majurin lähdettyä vain muutaman silmänräpäyksen ajan mietteisiinsä vaipuneena, sillä Ottilia kohta kohotti päätänsä katsellen ystävätärtänsä suurin silmin. Hän kohottautui ensin helmasta, sitten lattiasta ja seisoi Charlottan edessä.
Toistamiseen — niin aloitti kaunis neito verrattoman viehättävän ja vakavan esityksensä — toistamiseen koen nyt saman asian. Sinä sanoit minulle kerran, että ihmiselle sattuu elämässä usein samanlaista samanlaiseen tapaan, ja aina tärkeinä hetkinä. Minä havaitsen nyt huomautuksesi todeksi, ja minun on pakko tunnustaa sinulle jotakin. Pian äitini kuoleman jälkeen, pienenä lapsena, olin työntänyt jakkarani sinun viereesi; sinä istuit sohvassa samoinkuin nyt, pääni lepäsi polviesi varassa, minä en nukkunut, en valvonut, olin horroksissa. Kuulin kaikki mitä ympärilläni tapahtui, varsinkin kaikki puheet erittäin selvästi, voimatta kumminkaan liikahtaa, mitään virkkaa tai edes ilmaista olevani tajuissani. Sinä keskustelit erään ystäväsi kanssa minusta, valitit minun, orpo raukaksi maailmaan jääneen kohtaloa, kuvailit riippuvaista asemaani ja kuinka tukalaksi elämäni voisi käydä, ellei erikoinen onnentähti askeliani ohjaisi. Minä käsitin kaikki aivan hyvin, kenties liiankin tarkoin, mitä näytit minulle toivovan, mitä minulta vaativan. Rajoitetun oivallukseni nojalla laadin siitä itselleni lakeja, joiden mukaisesti olen elänyt, joita noudattaen olen järjestänyt tekemiseni ja tekemättä jättämiseni sinä aikana, jolloin minua rakastit, pidit minusta huolta, otit minut luoksesi asumaan, ja vielä jonkin aikaa jälkeenpäinkin.
Mutta sitten olen suistunut radaltani, olen rikkonut lakini, olenpa menettänyt kaiken vaistonikin niitä kohtaan, ja nyt, kauhean tapauksen jälkeen, sinä jälleen selvität minulle tilani, joka on surkeampi kuin edellisellä kerralla. Sinun helmassasi leväten, puolittain jäykistyneenä, kuulen jälleen kuin vieraista maailmoista kaikuvan hiljaisen äänesi, kuulen, kuinka on laitani, kauhistun itseäni, mutta nyt, samoinkuin silloinkin, olen kuolemanhorroksessani viitoitellut itselleni uuden uran.
Minä olen tehnyt päätökseni, kuten muinoin, ja sinun pitää kohta saada tietää mitä olen päättänyt. Eduardin omaksi en suostu milloinkaan! Kauhealla tavalla on Jumala avannut silmäni näkemään, millaisen rikoksen pauloihin olen kietoutunut. Minä tahdon sen sovittaa, ja älköön kukaan ajatelko saada minua aikeestani luopumaan! Sen mukaisesti, rakkaani, kalleimpani, on sinun meneteltävä. Kutsu majuri takaisin; kirjoita hänelle, ettei mihinkään toimenpiteisiin ryhdytä. Kuinka olinkaan hädissäni hänen lähtiessään, kun en kyennyt liikahtamaankaan. Olisin tahtonut hypähtää seisaalleni, huutaa sinulle, ettet saa sallia hänen lähtevän sellaisin rikoksellisin toivein.
Charlotta näki Ottilian tilan ja käsitti sen tunteellansa, mutta toivoi voivansa ajan mittaan häneen vaikuttaa. Mutta kun hän sitten lausui joitakin tulevaisuuteen ja tuskan lievittymiseen viittaavia sanoja, huudahti Ottilia kiivaasti: Ei, älkää yrittäkö minua taivuttaa, pettää! Jos saan kuulla sinun suostuneen eroon, sovitan samassa järvessä hairahdukseni, rikokseni.