Charlottan vaunut kuuluvat saapuvan. Haavuri pyytää pyytämällä ympärilläseisovia jäämään aikoen lähteä häntä vastaan ja valmistellakseen asian ilmoittamista, mutta samassa Charlotta jo astuukin huoneeseen. Hän näkee Ottilian lattialla pitkänänsä, ja eräs talon palvelijatar rientää huutaen ja itkien häntä vastaan. Haavuri astuu sisään, ja hän saa kuulla kaikki. Mutta kuinka hän voisikaan kohta heittää kaiken toivonsa! Kokenut, taitava, älykäs mies pyytää, ettei hän katsoisi lasta, ja poistuu muka vielä jotakin keinoa koettamaan. Charlotta on istuutunut sohvaansa, Ottilia makaa yhä maassa, mutta nyt nojaten ystävättären polveen, jonka varassa hänen kaunis päänsä lepää. Lääkäri-ystävä kulkee edestakaisin; hän näyttää pitävän huolta lapsesta, mutta pitää todellisuudessa huolta naisista. Niin tulee keskiyö, kuolonhiljaisuus yhä syvenee. Charlotta ei enää salaa itseltänsä, ettei lapsi koskaan herää eloon; hän vaatii sen nähtäväksensä. Se on huolellisesti kääritty lämpöisiin villaliinoihin ja laskettu koriin, joka tuodaan hänen sohvansa viereen; ainoastaan kasvot ovat näkyvissä: levollisena ja kauniina lepää se siinä.
Onnettomuuden tieto oli piankin levinnyt kylään, levottomuutta herättäen, ja saapui kohta majataloonkin. Majuri oli lähtenyt tuttua tietä ylös kartanoon; hän kulki talon taitse, pidätti erään palvelijan, joka juoksi jotakin hakemaan lisärakennuksesta, hankki itsellensä lähempiä tietoja ja kutsutti luoksensa haavurin. Viimeksimainittu saapui, hämmästyi vanhan suosijansa ilmestymistä, selitti hänelle asiain nykyisen tilan ja otti valmistellakseen hänen ja Charlottan kohtausta. Hän palasi sisään, aloitti asiasta pois johtavan keskustelun ja johdatteli mielikuvitusta esineestä toiseen, kunnes vihdoin palautti Charlottan mieleen hänen ystävänsä, hänen varman myötätuntonsa, hänen henkisen läheisyytensä, antaen niiden kohta muuttua todellisuudeksi. Sanalla sanoen: Charlotta sai kuulla, että ystävä oli ovella, tiesi kaikki ja halusi päästä puheille.
Majuri astui sisään; Charlotta tervehti häntä tuskallisesti hymyillen. He seisoivat vastatusten. Charlotta kohotti viheriää silkkipeittoa, jonka alla ruumis makasi, ja tulija näki kynttilän himmeässä valossa, salaiseksi kauhuksensa, oman jäykistyneen kuvansa. Charlotta osoitti tuolia, ja niin he istuivat vastakkain, ääneti, koko yön. Ottilia lepäsi yhä rauhallisesti Charlottan polvea vasten nojaten; hän hengitti tyynesti, nukkui tai näytti nukkuvan.
Aamu kajasti, kynttilä sammui, ystävykset näyttivät heräävän painostavasta unesta. Charlotta katsahti majuriin ja virkkoi rauhallisesti: Selittäkää, ystäväni, mikä sallimus teidät johtaa tänne, olemaan osallisena tässä murheellisessa kohtauksessa?
Tässä, vastasi majuri aivan hiljaa, kuten Charlotta oli kysynyt — ikäänkuin olisivat varoneet Ottilian herättämistä —, tässä ei ole oikea aika eikä paikka salata sanottaviansa, keksiä johdantoja ja käydä ylen hellävaroen asiaan käsiksi. Tapaus, jonka alaisena teidät löydän, on niin suunnaton, että se tosin tärkeä asia, jonka vuoksi tänne tulen, siihen verrattuna menettää arvonsa.
Sitten hän kertoi aivan rauhallisesti ja koruttomasti matkansa tarkoituksen, mikäli Eduard oli hänet lähettänyt, ja samoin, mikäli hänen vapaa tahtonsa, oma harrastuksensa oli siihen vaikuttamassa. Hän esitti asian molemmat puolet erittäin hienotunteisesti, mutta samalla vilpittömästi; Charlotta kuunteli levollisesti näyttämättä ollenkaan hämmästyvän tai pahastuvan.
Majurin päätettyä esityksensä Charlotta vastasi aivan hiljaisin äänin, niin että ensinmainitun oli pakko siirtää tuolinsa lähemmäksi: Tällaisessa tilanteessa en ole koskaan ennen ollut, mutta samantapaisessa olen aina itseltäni kysynyt: miten on huomenna laita? Minä tunnen varsin hyvin, että useiden ihmisten kohtalo on nyt minun käsissäni; ja se, mitä minun on tekeminen, on kaiken epäilyksen ulkopuolella ja helposti lausuttavissa. Minä suostun eroon. Minun olisi pitänyt jo aikaisemmin päättää se tehdä; epäröimiseni, vastusteluni on surmannut lapsen. On olemassa eräitä asioita, jotka kohtalo itsepintaisesti toteuttaa. Järki ja hyve, velvollisuus ja kaikki vanhurskaus asettuu turhaan sen tielle; pitää tapahtua jotakin sellaista, mikä sen mielestä on soveliasta, meidän mielestämme ei, ja niin se vihdoin tekee tehtävänsä, käyttäydyimmepä miten tahansa.
Mutta mitä sanonkaan! Oikeastaan kohtalo tahtoo jälleen pyrkiä toteuttamaan minun omaa toivelmaani, omaa aiettani. Enkö ole itse jo ajatellut Ottiliaa ja Eduardia soveliaimmaksi pariksi? Enkö ole itse yrittänyt heitä lähentää? Ettekö te itse, ystäväni, tuntenut tätä suunnitelmaani? Ja miksi en kyennyt erottamaan miehen itsepäisyyttä aito rakkaudesta? Miksi suostuin hänen vaimoksensa, minä, joka olisin ystävättärenä tehnyt hänet ja toisen henkilön hänen puolisonansa onnelliseksi? Katsokaahan vain tätä uinuvaa raukkaa! Minä vapisen ajatellessani hetkeä, jolloin hän herää tajuihinsa kuolemanhorroksestansa. Kuinka voikaan hän elää, kuinka lohduttautua, ellei hän voi toivoa saavansa rakkaudellansa Eduardille korvata mitä on ihmeellisimmän sattuman välineenä häneltä riistänyt? Kiintymyksensä, rakkautensa nojalla hän voikin antaa hänelle kaikki takaisin. Jos rakkaus kykenee kaikki sietämään, niin vielä enemmän se kykenee kaikki korvaamaan. Minua ei saa nyt ajatella.
Poistukaa kaikessa hiljaisuudessa, majuri. Sanokaa Eduardille, että minä suostun eroon, että jätän hänen, teidän, Mittlerin toimeksi koko asian alkuunpanon, että olen ja voinkin joka suhteessa olla aivan huoleton, mitä tulee myöhempään olotilaani. Minä allekirjoitan kaikki minulle esitettävät paperit, mutta älköön minulta vaadittako, että toimin asian hyväksi, että harkitsen ja neuvon.
Majuri nousi. Charlotta ojensi hänelle kätensä Ottilian yli. Hän painoi huulensa rakasta kättä vasten.