Minä pyydän, minä rukoilen sinua, rakkaani! huudahti hän. Lähde takaisin ja odota majuria!
Minä tottelen käskyjäsi, huudahti Eduard luoden häneen ensin tulisen silmäyksen ja sulkien hänet sitten kiinteästi syliinsä. Ottilia kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänet hellästi poveansa vasten. Toivo kiiti kuin lentotähti yli heidän päittensä. He uskoivat kuuluvansa toisilleen; ensimmäisen kerran he vaihtoivat vapaita suudelmia ja riistäytyivät vaivoin toistensa syleilystä.
Aurinko oli laskenut, hämärsi jo, ja järveltä kiiriskeli kostea sumu. Ottilia seisoi hämmingin ja liikutuksen vallassa; hän katsahti kohti uutta taloa ja oli näkevinään Charlottan valkoisessa puvussaan parvekkeella. Kiertotie maitse oli pitkä; hän tiesi, kuinka kärsimättömästi Charlotta odotti lasta. Hän näkee plataanit vastakkaisella rannalla, vain kappaleen matka vettä on häntä erottamassa polusta, joka johtaa suoraa päätä rakennukseen. Ajatuksinensa ja katseinensa hän on jo siellä. Tämä halu hälventää hänen epäilyksensä, hän rientää venheelle, ei havaitse, että sydän jyskyttää, jalat horjahtelevat, että aistit uhkaavat pettää.
Hän hyppää venheeseen, tarttuu airoon ja työntää pois rannasta. Hänen täytyy ponnistaa liiemmin, hän työntää uudelleen, venhe heilahtaa ja liukuu kappaleen matkaa ulommaksi. Lapsi vasemmalla käsivarrellansa, vasemmassa kädessä kirja, oikeassa airo, horjahtaa hänkin ja kaatuu venheeseen. Airo kirpoaa häneltä toiselle puolen, ja kun hän yrittää sitä tavoittaa, lapsi ja kirja toiselle, kaikki veteen. Hän saa sentään kiinni lapsen vaatteista, mutta epämukava asento estää häntä nousemasta seisaalleen. Vapaan oikean käden varassa ei käy kääntyminen, kohottautuminen. Vihdoin se sentään onnistuu, hän vetää vedestä lapsen, mutta sen silmät ovat suljetut, se on lakannut hengittämästä.
Samassa silmänräpäyksessä hän voittaa takaisin maltillisuutensa, mutta sitä suurempi on hänen tuskansa. Venhe liukuu melkein keskellä järveä, airo ui etäällä, hän ei näe ketään rannalla, ja mitäpä olisikaan auttanut, vaikka olisi jonkun nähnyt! Kaikista erotettuna hän keinuu petollisen, luoksepääsemättömän elementin pinnalla.
Hän etsii apua itseltänsä. Olihan hän useasti kuullut hukkuneiden pelastamisesta. Syntymäpäivänsä iltana hän oli ollut itse sitä näkemässä. Hän riisuu lapsen ja kuivaa sen musliinipuvullansa. Hän tempaa puvun auki rinnaltansa paljastaen ensi kerran povensa vapaan taivaan alla; ensimmäisen kerran hän painaa puhdasta, verhotonta poveansa vasten elävää olentoa, joka — ei elä. Onnettoman lapsen kylmät jäsenet palelluttavat hänen poveansa sydänjuuria myöten. Loppumattomat kyynelet kumpuavat hänen silmistänsä luoden jäykistyneen ruumiin pintaan lämmön ja elämän väikettä. Hän yrittää yhä uusia keinoja, kietoo lapsen hartiahuiviinsa ja uskoo silittelemällä, pusertamalla, huokumalla, suutelemalla ja kyynelöimällä korvaavansa ne apukeinot, jotka häneltä puuttuvat tässä eristetyssä tilassa.
Kaikki suotta! Liikkumatta lepää poikanen hänen käsivarrellansa, liikkumatta lepää venhe veden pinnalla; mutta nytkään ei hänen kaunis sydämensä jätä häntä neuvottomaksi. Hän kääntyy korkeuden puoleen, vaipuu polvilleen venheeseen ja kohottaa jäykistynyttä lasta molemmin käsin yli viattoman povensa, joka on valkea ja kylmä kuin marmori. Kostein silmin hän katselee korkeuteen huutaen apua sieltä, mistä herkkä sydän toivoo löytävänsä suurimman runsauden kaiken muun toivon pettäessä.
Turhaan hän ei käännykään tähtien puoleen, jotka jo alkavat yksitellen tuikkia. Nousee vieno tuuli, joka kuljettaa venheen plataanien luo.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Ottilia rientää uuteen rakennukseen, kutsuu haavurin ja jättää lapsen hänen huostaansa. Aina maltillinen mies käsittelee hentoa ruumista asteittaisesti, totuttuun tapaan. Ottilia auttaa häntä koko ajan: hän toimittaa, tuo kaikki mitä tarvitaan, tosin ikäänkuin jossakin toisessa maailmassa vaeltaen, sillä suurin onnettomuus muuttaa samoin kuin suurin onni kaikkien olioitten näön. Vasta sitten, kun kelpo mies kaikki koetettuansa pudistaa päätänsä vastaten hänen toivoisaan kysymykseensä ensin vaikenemalla, sitten hiljaa kieltäen, Ottilia lähtee Charlottan makuuhuoneesta, missä tämä kaikki on tapahtunut. Tuskin ehdittyänsä oleskeluhuoneeseen hän kaatuu, sohvaan asti ehtimättä, uupuneena suin päin matolle.