Ottilia oli samana päivänä lähtenyt kävelylle järven rannalle. Hänellä oli nyt, kuten tavallisesti lapsi käsivarrellansa ja kirja kädessänsä. Niin hän tuli ylimenopaikalle tammien luo. Poika oli nukahtanut; Ottilia istuutui, laski hänet viereensä ja jatkoi lukemistansa. Kirja oli niitä, jotka kiinnittävät herkkää mieltä päästämättä sitä enää vapaaksi lumoistansa. Lukija unohti ajan ja hetken eikä ajatellut sitä, että hänellä oli maitse kulkien pitkä kiertotie uuteen rakennukseen. Hän istui siinä, kirjaansa ja itseensä syventyneenä, niin rakastettavan näköisenä, että ympäröivien puiden ja pensaiden olisi pitänyt olla elollisia, näkeviä olentoja voidakseen häntä ihailla ja hänestä iloita. Juuri tänä hetkenä heitti hänen takanansa maillensa menevä aurinko punervan sädekimpun hänen poskeansa ja olkapäätänsä kultaamaan.
Eduard, jonka oli onnistunut edetä kenenkään näkemättä niin kauas, halki aution puistonsa ja yksinäisen tienoon, uskaltautui yhä kauemmaksi. Vihdoin hän työntyy tammien luona läpi pensaikon, näkee Ottilian, Ottilia näkee hänet; Eduard syöksyy hänen luoksensa ja heittäytyy polvilleen hänen eteensä. Pitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä he kumpikin koettavat tyyntyä, Eduard selittää muutamin sanoin, miksi ja miten oli tänne tullut. Hän kertoi lähettäneensä majurin Charlottan luo ja arveli heidän kaikkien kohtalon joutuvan kenties tällä hetkellä ratkaistuksi. Hän sanoi, ettei ollut koskaan epäillyt Ottilian rakkautta, ja uskoi Ottilian puolestaan olevan yhtä varman hänen tunteestansa. Hän pyysi Ottiliaa suostumaan. Neito epäröi, hän rukoilemalla rukoili häntä, aikoi entisten oikeuksiensa nojalla sulkea hänet syliinsä. Ottilia viittasi lapseen.
Eduard näkee pojan ja hämmästyy.
Hyvä Jumala, huudahtaa hän, jos minulla olisi syytä epäillä vaimoani ja ystävääni, niin tuon lapsen näkö todistaisi kamalasti heitä vastaan. Eikö tuo ole ilmetty majuri? Sellaista yhdennäköisyyttä en ole milloinkaan ennen tavannut.
Eipä suinkaan, virkkoi Ottilia, kaikki sanovat sen olevan minun näköiseni.
Olisiko se mahdollista? huudahti Eduard, ja samassa silmänräpäyksessä lapsi avasi silmänsä, suuret, tummat, läpitunkevat silmät, syvät ja lempeät. Poikanen silmäili jo älykkäästi maailmaa; hän näytti tuntevan molemmat edessänsä seisovat henkilöt. Eduard heittäytyi lapsen eteen, polvistui kaksi kertaa Ottilian edessä.
Sinä se olet, huudahti hän, silmät ovat sinun! Mutta sallihan minun katsoa sinun silmiisi. Salli minun heittää verho sen onnettoman hetken yli, jona tämä olento sai alkunsa. Tuleeko minun säikyttää sinun puhdasta sieluasi sillä onnettomalla ajatuksella, että mies ja vaimo toisistansa vierautuneina painavat toisensa povellensa ja voivat häpäistä laillisen liiton kiihkeillä toivelmillansa! Tai miksipä ei, koska kerran olemme niin pitkällä, koska Charlottan ja minun välisen suhteen täytyy purkautua, koska sinä olet tuleva omakseni, niin miksi en sitä sanoisi! Miksi en lausuisi katkeraa sanaa: tämä lapsi on siinnyt kaksinkertaisessa aviorikoksessa! Sen sijaan että liittäisi vaimoani ja minua toisiimme, se erottaa minua hänestä ja häntä minusta. Todistakoon se siis minua vastaan, kertokoot nämä ihanat silmät sinun silmillesi, että minä olen ollut sinun omasi toisen syleilyssä. Jospa tuntisit, Ottilia, jospa oikein tuntisit, että minä voin sovittaa tuon virheen, tuon rikoksen ainoastaan sinun syleilyssäsi! Kuule! huudahti hän seisaallensa hypähtäen kuultuansa laukauksen, jota luuli majurin antamaksi merkiksi. Niin ei kumminkaan ollut laita; jokin metsästäjä oli laukaissut pyssynsä läheisessä vuoristossa.
Ottilia huomasi vasta nyt, että aurinko oli vaipunut vuorten taakse.
Viimeiseksi se vielä kimalteli ylemmän rakennuksen ikkunoissa.
Poistu, Eduard! huudahti Ottilia. Me olemme kauan kaivanneet, kauan kärsineet. Ajattele, mitä me kumpikin olemme Charlottalle velkaa. Hänen on ratkaistava kohtalomme, älkäämme rientäkö hänen edellensä. Minä olen omasi, jos hän siihen suostuu, ellei, niin minun täytyy sinusta luopua. Koska luulet olevasi lähellä ratkaisua, niin odottakaamme. Palaa kylään, missä majuri otaksuu sinun olevan. Voihan sattua paljonkin sellaista, mikä vaatii selitystä. Onko todennäköistä, että jyrähtävä tykinlaukaus ilmoittaisi sinulle hänen neuvottelujensa tuloksen? Kenties hän tällä hetkellä etsii sinua. Minä tiedän, ettei hän ole tavannut Charlottaa; on mahdollista, että hän on lähtenyt häntä vastaan, sillä talossa tiedettiin, minne hän on mennyt. Kuinka monella tavalla voikaan käydä! Päästä minut! Nyt Charlottan täytyy palata. Hän odottaa minua ja lasta.
Ottilia puhui kiireesti. Hän ajatteli kaikkia mahdollisuuksia, toista toisensa jälkeen. Hän oli onnellinen Eduardin läheisyydessä ja tunsi, että nyt täytyi pyytää häntä poistumaan.