Tehtävä ei ollut kovin helposti ratkaistavissa; ystävän mieleen ei ainakaan johtunut mitään tyydyttävää vastausta, joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin yhä uudelleen teroittaa toisen mieleen, kuinka tärkeä, arveluttava ja monessa suhteessa vaarallinen koko yritys oli, ja että pitäisi ainakin mitä vakavimmin harkita, kuinka siihen olisi käytävä käsiksi. Eduard myöntyi, kuitenkin vain sillä ehdolla, että ystävä jäisi hänen luoksensa, kunnes he pääsisivät täydelliseen yksimielisyyteen ja ensimmäisiin toimenpiteisiin olisi ryhdytty.
KOLMASTOISTA LUKU.
Elettyään jonkin aikaa yksissä ventovieraat ja toisistaan piittaamattomatkin ihmiset ilmaisevat toisillensa sisimpänsä, joten pakostakin syntyy jonkinlaista tutunomaisuutta. Sitäkin enemmän sopii odottaa, etteivät molemmat ystävämme jälleen lähekkäin elellen ja päivittäin ja hetkittäin seurustellen peitelleet mitään toisiltansa. He muistelivat entisiä oloja, eikä majuri salannut, että Charlotta, Eduardin palattua matkoiltansa, oli ajatellut Ottilian hänen omaksensa, oli ajatellut antaa kauniin neidon hänen aviopuolisoksensa. Eduard, jota tämä tiedonanto sanomattomasti ihastutti, puhui avoimesti Charlottan ja majurin keskinäisestä kiintymyksestä, jota kuvaili mitä värikkäimmin, koska se oli hänelle erittäin mieluisa ja edullinen.
Majuri ei voinut kerrassaan kieltää eikä myöskään myöntää, mutta Eduardin ajatukset vakaantuivat ja varmistuivat yhä enemmän. Hän ei ajatellut asioita mahdollisina, vaan jo toteutuneina. Kaikkien asianosaisten tarvitsi vain suostua siihen, mitä toivoivat; ero oli varmaan saatavissa, uusi liitto piti pian solmittaman, ja Eduard aikoi lähteä Ottilian keralla matkoille.
Mielikuvituksen miellyttävien tuotteiden joukossa ei liene mitään viehättävämpää kuin rakastavaisten, nuorten aviopuolisoiden toiveet saada nauttia nuorta onneansa uudessa, ennen näkemättömässä maailmassa, koetella ja varmentaa kestävää liittoansa monissa vaihtelevissa olosuhteissa. Majurin ja Charlottan tuli sillävälin rajoittamattomin valtuuksin pitää huolta tiluksista, varoista ja kaikista maallisen elämän järjestystä koskevista toimenpiteistä, ohjaten kaikki oikeuden ja kohtuuden mukaisesti kaikkien asianosaisten tyytyväisyydeksi. Seikka, jota Eduard eniten korosti, josta hän näytti toivovan itsellensä suurinta etua, oli tämä: koska lapsen piti jäädä äidin luo, saisi majuri pojan kasvattaa, ohjata häntä oivalluksensa mukaisesti, kehitellä hänen kykyjänsä. Eipä ollutkaan poikaa suotta kastettu Otoksi, heidän kumpaisenkin mukaan.
Kaikki nämä aikeet olivat Eduardin mielessä siinä määrin vakaantuneet, ettei hän tahtonut enää hukata päivääkään ryhtyessään niitä toteuttamaan. Kartanoon päin kulkiessansa he saapuivat pieneen kaupunkiin, jossa Eduardilla oli talo, missä hän tahtoi viipyä odottaen majuria palaavaksi. Hän ei kuitenkaan raskinut kohta sinne jäädä, vaan saatteli ystäväänsä seudun halki. He olivat kumpikin ratsain ja ajoivat nyt yhdessä eteenpäin tärkeään keskusteluun syventyneinä.
Yht'äkkiä he näkivät kaukana kukkulalla uuden rakennuksen, jonka tiilikatto ensi kerran kiilteli heidän silmissänsä. Eduardin valtaa vastustamaton kaipaus; asiat pitää saada vielä tänä iltana ratkaistuiksi. Hän päättää piiloutua lähimpään kylään; majurin tulee esittää asia Charlottalle pakottavan kiireellisenä, yllättämällä voittaa hänen varovaisuutensa ja odottamattomalla ehdotuksellansa pakottaa hänet avoimemmin ilmaisemaan mieltänsä. Eduard, joka oli sijoittanut omat toivelmansa vaimonsa mieleen, uskoi nyt noudattavansa hänen toivomuksiansa ja uskoi hänen suostuvan muitta mutkitta, koska ei voinut itse mitään muuta tahtoa.
Hän jäi iloisena odottamaan onnellista ratkaisua, ja jotta tulos saataisiin nopeammin hänen tietoonsa, piti laukaistaman pariin kertaan tykki tai laskettaman ilmoille joitakin raketteja, jos olisi ehtinyt tulla yö.
Majuri ratsasti linnaan. Hän ei löytänyt Charlottaa, vaan kuuli hänen tätä nykyä asustavan uudessa rakennuksessa, nyt olevan naapuristossa vierailemassa ja palaavan todennäköisesti vasta verrattain myöhään. Majuri palasi majataloon, jonne oli jättänyt hevosensa.
Voittamattoman kärsimättömyyden ahdistamana hiipi Eduard sillävälin yksinäisiä, vain metsästäjien ja kalastajien tuntemia polkuja puistoonsa saapuen illan suussa pensaikkoon lähelle järveä, jonka avartuneen kalvon hän nyt ensi kerran selvästi näki.