Majurin aikoessa muutamin sanoin viitata Charlottan arvoon ja hänen ja Eduardin pitkäaikaiseen suhteeseen Eduard puuttui kiivaasti puheeseen: Me olemme menetelleet mielettömästi, ja minä oivallan sen liiankin hyvin. Se, joka tahtoo jossakin määrätyssä iässä toteuttaa aikaisempia nuoruudentoiveita, pettää aina itseänsä: ihmisen jokaisella vuosikymmenellä on oma onnensa, omat toiveensa ja mahdollisuutensa. Onneton se ihminen, jonka olosuhteet tai harhaluulot ajavat tulevia tai menneitä tavoittelemaan! Me olemme menetelleet mielettömästi, mutta pitääkö tälle mielettömyydelle uhrata koko elämä? Pitääkö meidän jonkinlaisten epäilysten vuoksi kieltäytyä siitä, mitä aikamme tavat eivät meiltä epää? Kuinka useissa tapauksissa peruuttaakaan ihminen aikeensa ja tekonsa, ja tässäkö ei saisi niin tapahtua, tässä kun on kysymyksessä kokonaisuus eikä mikään yksityiskohta, elämä rikkaine sisältöinensä eikä vain jokin elämän ehto!
Majuri osasi esittää Eduardille taitavasti ja tarmokkaasti hänen eri suhteensa puolisoon, perheeseen, ihmisiin yleensä, mutta hänen ei onnistunut herättää minkäänlaista myötämielisyyttä.
Kaikki tuo, ystäväiseni, vastasi Eduard, on väikkynyt mielessäni, keskellä taistelun tuoksinaa, lakkaamattoman ukkosen järisyttäessä maankamaraa, kuulain sinkoessa ja viheltäessä, toverien kaatuessa kummaltakin puoleltani, hevoseni haavoittuessa, hattuni saadessa reiän; se on väikkynyt mielessäni hiljaisella yönuotiolla taivaan tähditetyn holvin alla. Sitten johtuivat mieleeni kaikki yhteyssuhteeni; minä olen ne perin pohjin tutkinut, ajatuksin ja tuntein, olen valinnut osani, olen tyytynyt siihen, jo moneen kertaan ja nyt iäksi.
Kuinkapa voisinkaan sinulta salata, että sinäkin olit sellaisina hetkinä mielessäni, sinäkin kuuluit minun olokehääni, ja emmekö olekin jo kauan kuuluneet toistemme yhteyteen? Jos olen jäänyt sinulle jotakin velkaa, niin nyt saan tilaisuuden maksaa sen sinulle takaisin korkoinensa, jos taas sinä olet joutunut milloinkaan minulle velkaan, niin nyt voit sen minulle korvata. Minä tiedän, että sinä rakastat Charlottaa, ja hän ansaitsee sen; minä tiedän, ettet sinä ole hänelle yhdentekevä, ja miksipä ei hän tajuaisi sinun arvoasi! Ota hänet minun kädestäni! Tuo minulle Ottilia! Niin me tulemme maailman onnellisimmiksi ihmisiksi.
Juuri sen vuoksi, että aiot minua lahjoa sellaisilla kalleuksilla, virkkoi majuri, täytyy minun olla sitäkin varovaisempi, sitäkin ankarampi. Sen sijaan että tämä ehdotus, jota hiljaa kunnioitan, tekisi asian helpommaksi, se pikemmin sitä vaikeuttaa. Nyt on kysymys sekä sinusta että minustakin, kahden miehen kohtalosta, samoinkuin heidän hyvästä nimestänsäkin, kahden miehen, jotka tähän asti nuhteettomasti elettyänsä tämän omituisen menettelyn vuoksi — ellemme sitä sen kummemmin tahdo nimittää — ovat vaarassa joutua varsin outoon valoon maailman silmissä.
Juuri se seikka, että olemme moitteettomat, virkkoi Eduard, oikeuttaa meidät antautumaan kerran moitittaviksikin. Se, joka on koko elämänsä ajan osoittautunut luotettavaksi mieheksi, tekee luotettavaksi teon, joka toisten suorittamana voisi näyttää epäilyttävältä. Minä puolestani tunnen viimeisten kestettäväkseni ottamieni koettelemusten, toisten ihmisten hyväksi suorittamieni vaikeiden ja vaarallisten tekojen nojalla olevani oikeutettu tekemään jotakin omaksi hyväksenikin. Mitä sinuun ja Charlottaan tulee, jääköön asia tulevaisuuden varaan, mutta minua et sinä eikä kukaan saa luopumaan aikeestani. Jos ehdotukseeni suostutaan, olen puolestani altis kaikkeen; jos taas tahdotaan minut jättää oman onneni varaan tai kerrassaan asettua minua vastustamaan, niin syntyy välttämättä äärimmäinen tapaus, kävipä muuten miten tahansa.
Majuri piti velvollisuutenansa vastustaa Eduardin aietta mahdollisimman kauan, ja hän käytti nyt ystäväänsä vastaan älykästä käännettä teeskennellen myöntyväisyyttä ja ottaen puheeksi ainoastaan sen muodon, sen asiainkulun, jonka nojalla tämä ero ja nämä uudet liitot oli toteutettava. Silloin ilmeni niin paljon ikävää, hankalaa ja sopimatonta, että Eduard tunsi joutuvansa mitä huonoimman mielialan valtoihin.
Minä huomaan varsin hyvin, huudahti Eduard vihdoin, että se, mitä haluaa, on otettava rynnäköllä ystäviltäkin eikä vain vihollisilta. Sitä, mitä tahdon, mikä on minulle välttämätöntä, en päästä näkyvistäni; minä olen sen saavuttava ja varmaan pian ja sukkelasti. Minä tiedän varsin hyvin, etteivät sellaiset suhteet raukea eivätkä synny monen olevaisen kukistumatta, monen säilymään pyrkivän väistymättä pois tieltä. Harkinta ei voi näissä asioissa johtaa päätökseen: ymmärrykselle ovat kaikki oikeudet yhdenveroiset, ja kohoavaan vaakakuppiin voi yhä sijoittaa vastapainoa. Suostu siis, ystäväni, toimimaan minun ja itsesi hyväksi, minun ja itsesi hyväksi selvittämään, ratkaisemaan, uudelleen liittämään nämä suhteet. Älä salli minkäänlaisen harkinnan pidättää itseäsi; me olemme jo muutenkin antaneet ihmisille puheenaihetta: he puhuvat meistä vielä kerran, ja sitten me, kuten kaikki muukin lakattuansa olemasta uutta, unohdumme ja saamme menetellä niinkuin parhaiten osaamme, kenenkään sen koommin meistä välittämättä.
Majurilla ei ollut mitään muuta neuvoa; hänen täytyi vihdoin myöntyä siihen, että Eduard kerta kaikkiansa käsitteli asiaa tuttuna ja edellytettynä, että hän yksityiskohdittain pohti, kuinka kaikki oli järjestettävä, ja mitä hilpeimmin, jopa leikkiä laskien, antautui kuvailemaan tulevaisuutta.
Kääntyen jälleen vakaaksi ja mietteliääksi hän jatkoi: Jos antautuisimme sellaisen toivon ja odotuksen valtoihin, että kaikki järjestyy itsestänsä, että sattuma meitä ohjaisi ja suosisi, niin tuo olisi rangaistavaa itsepetosta. Sillä tavalla meidän on mahdoton itseämme pelastaa, palauttaa kaikinpuolista rauhaamme, ja kuinka voisinkaan lohduttautua minä, joka olen syyttömänä syypää kaikkeen. Tungettelevalla itsepintaisuudellani sain Charlottan ottamaan sinut taloomme, ja Ottiliakin on ainoastaan tämän muutoksen nojalla tullut luoksemme. Me emme enää vallitse asian seurauksia, mutta kykenemme tekemään ne vaarattomiksi, ohjaamaan olosuhteet, menestykseksemme. Voitko kääntää katseesi pois esittämistäni kauniista ja miellyttävistä mahdollisuuksista, voitko määrätä minun, voitko määrätä meidän kaikkien osaksi murheellisen kieltäymyksen, vaikka ajattelet asian mahdolliseksi, vaikka se olisi mahdollinen; eikö siinäkin tapauksessa, että päätämme palata entisiin oloihin, täydy sietää paljon sopimatonta, epämiellyttävää, kiusallista, ilman että siitä johtuu mitään hyvää, mitään ilahduttavaa? Tuottaisiko onnellinen tilasi sinulle iloa, jos et saisi käydä minua tervehtimässä, asua luonani? Ja sen jälkeen, mitä on tapahtunut, se kuitenkin olisi kiusallista. Charlotta ja minä olisimme varallisuuksinemme surullisessa tilassa. Jos sinä toisten ihmisten tavoin uskot vuosien ja välimatkojen tylsentävän sellaisia tuntoja, hivuttavan pois niin syviä piirtoja, niin ota huomioon, että kysymyksessä ovat vuodet, joita emme tahdo viettää kivussa ja kieltäymyksessä, vaan iloiten ja nauttien. Sanonpa vihdoin kaikkein tärkeimmänkin asian: jos meidän ulkonainen ja sisäinen tilamme sallisikin tuota odottaa, niin miten käy Ottilian, jonka täytyisi lähteä talostamme, jäädä vaille huolenpitoamme ja surkealla tavalla värjötellä katalassa kylmässä maailmassa! Kuvaile minulle sellainen tila, missä Ottilia voisi elää onnellisena ilman minua, ilman meitä, niin olet esittänyt todisteen, kaikkia muita voimallisemman, todisteen, jonka aina, vaikka en sitä hyväksyisikään, en siihen alistuisikaan, kuitenkin varsin mielelläni tahdon ottaa tarkasteluni ja harkintani esineeksi.