Lordikin säpsähti hieman, mutta hänen seuralaisensa oli niin mielissään ja innoissaan, ettei voinut ollenkaan lopettaa, vaan pyysi yhä toistamaan ja vaihtelemaan kokeita. Ottilia oli kyllin hyväntahtoinen suostuaksensa kehoituksiin, kunnes vihdoin ystävällisesti pyysi saada lakata, koska päätä alkoi jälleen särkeä. Siitä ihmeissään, jopa ihastuksissaankin vakuutti vieras hänelle täysin vapauttavansa hänet siitä kivusta, jos hän suostuisi erikoiseen parannustapaan. Epäröitiin hetkinen, mutta Charlotta, joka nopeasti käsitti, mistä oli kysymys, hylkäsi hyväätarkoittavan tarjouksen, koska ei halunnut suvaita läheisyydessänsä mitään sellaista, mihin oli aina suhtautunut voimakkain pelonsekaisen vastenmielisyyden tuntein.

Vieraat olivat poistuneet, ja vaikka heidän jättämänsä vaikutelma olikin omituinen, toivottiin kuitenkin jossakin jälleen kohdattavan. Charlotta käytti nyt hyväksensä kauniita päiviä päättääkseen naapuristoon tekemänsä vastavierailut, joista hän vaivoin suoriutui, koska kaikki lähiseudulla asujat, toiset todella osaaottaen, toiset pelkästä tottumuksesta, olivat ahkerasti häntä muistaneet. Kotona hän iloksensa katseli lasta; se oli varmaan kaiken rakkauden, kaiken huolenpidon arvoinen. Sitä pidettiin ihmeteltävänä, jopa kerrassaan ihmelapsena, sen näköä, kokoa, sopusuhtaisuutta, voimaa ja terveyttä ihasteltunsa vieläkin enemmän ihmetytti jo aikaisemmin mainittu kaksinkertainen näköisyys, joka kehittyi yhä ilmeisemmäksi. Kasvojenpiirteiltänsä ja koko muodoltansa lapsi muistutti yhä enemmän kapteenia, silmät olivat yhä vaikeammin Ottilian silmistä erotettavissa.

Tämä merkillinen sukulaisuus ja kenties vieläkin enemmän naisille ominainen kaunis tunne, joka hellänä kohdistuu rakastetun miehen lapseen, vaikka äiti onkin joku toinen henkilö, sai Ottilian olemaan kasvavalle olennolle äidin veroisena tai paremmin sanoen toisena, toisenlaisena äitinä. Jos Charlotta poistui, niin Ottilia jäi lapsen ja hoitajattaren luo. Nanny, kadehtien poikaa, johon hänen emäntänsä näytti kohdistavan koko kiintymyksensä, oli uhkamielisenä hänet jättänyt ja palannut vanhempiensa luo. Ottilia kanniskeli yhä edelleenkin lasta ulkosalla tottuen yhä pitempiin retkeilyihin. Hän kuljetti mukanansa maitopulloa voidakseen tarpeen vaatiessa lasta ruokkia. Harvoin hän unohti ottaa kirjan mukaansa, ja niin hän oli, lapsi käsivarrellansa, lukien käyskellessään, varsin miellyttävä Penserosa.

KAHDESTOISTA LUKU.

Sotaretken päätarkoitus oli saavutettu ja Eduard laskettu kotiin, kunniamerkein koristettuna. Hän lähti kohta pienelle tilallensa, missä sai tarkat tiedot omaisistansa, joita hän heidän tietämättänsä oli antanut pitää tarkoin silmällä. Hiljainen olopaikka silmäili häntä mitä ystävällisimmin: sitä näet oli hänen poissaollessansa hänen määräystensä mukaisesti järjestetty, parannettu ja edistetty, joten istutusten ja ympäristön kunnossaolo ja välitön nautittavuus korvasi sen, mitä laajuudesta puuttui.

Eduard, jota elämän vilkkaampi juoksu oli totuttanut päättävämpiin toimenpiteisiin, ryhtyi nyt suorittamaan mitä oli riittävän kauan harkinnut. Ennen kaikkea hän kutsui luoksensa majurin. Jälleennäkemisen ilo oli suuri. Nuoruudessa solmituilla ystävyyssuhteilla, samoinkuin veriheimoussuhteilla, on se huomattava etu, etteivät hairahdukset ja väärinkäsitykset, olivatpa ne millaisia tahansa, koskaan niitä perinpohjin vahingoita, vaan palautuvat vanhat suhteet joidenkin aikojen kuluttua entisellensä.

Iloisesti tervehdittyä Eduard kohta tiedusteli ystävänsä olosuhteita ja sai kuulla onnen häntä suosineen täysin hänen toiveittensa mukaisesti. Puolittain leikillisesti ja tutunomaisesti kysyi Eduard sitten, eikö ollut kaunis liittokin tekeillä. Hänen ystävänsä vastasi kieltävästi, sangen vakavissaan.

Minä en voi enkä saa olla salajuoninen, jatkoi Eduard. Tahdon heti ilmaista sinulle ajatukseni ja aikomukseni. Sinä tunnet kiintymykseni Ottiliaan ja olet aikoja sitten käsittänyt, että se juuri syöksi minut ottamaan osaa sotaretkeen. En tahdo kieltää, että halusin päästä elämästä, joka ilman häntä ei ollut minulle enää minkään arvoinen, mutta samalla minun täytyy sinulle tunnustaa, etten voinut päästä täydelliseen epätoivoonkaan. Hänen omistamisen kangasteleva onni oli niin kaunis, niin toivottava, että minun oli mahdoton siitä kokonaan luopua. Moni lohdullinen aavistus, moni ilahduttava merkki oli vahvistanut uskoani, horjuvaa luuloani, että Ottilia voi tulla omakseni. Lasi, jonka laitaan oli piirretty nimikirjaimemme ja joka peruskiveä laskettaessa heitettiin ilmaan, ei särkynytkään; se saatiin kiinni ja on jälleen hallussani. Elettyäni tässä yksinäisessä paikassa ylen monta epäilyksen hetkeä päätin asettaa itseni tuon lasin sijaan nähdäkseni, oliko liittomme mahdollinen vai eikö. Minä lähden etsimään kuolemaa, mutta en hurjapäisenä, vaan sellaisena henkilönä, joka toivoo saavansa elää. Olkoon Ottilia palkinto, josta kilvoittelen, olkoon hän se, mitä toivon voittavani, valloittavani jokaisen vihollisen taistelulinjan takaa, jokaisesta varustuksesta, jokaisesta piiritetystä linnoituksesta. Minä tahdon tehdä ihmeitä toivoen säästyväni, mielien Ottilian voittaa eikä menettää. Nämä tunteet ovat minua seuranneet, ne ovat minua auttaneet kautta kaikkien vaarojen, mutta nytpä huomaankin päässeeni tarkoitusteni perille, suoriutuneeni kaikista esteistä, näen tieni olevan avoinna. Ottilia on minun, ja se, mitä vielä on tämän ajatuksen ja sen toimeenpanon välillä, ei mielestäni voi olla merkittävää.

Sinä pyyhkäiset muutamalla vedolla pois kaikki ne vastaväitteet, joita voisi ja pitäisi esittää, virkkoi majuri, ja sittenkin ne on toistettava. Jätän sinun itsesi muisteltavaksi, kuinka arvokas sinun ja vaimosi välinen suhde on; mutta sinä olet hänen ja itsesi vuoksi velvollinen asiaa kirkkaasti harkitsemaan. Mutta kuinka voin ajatellakaan, että teille on syntynyt poika, samalla lausumatta, että te kuulutte toisillenne ikiajoiksi, että te olette tämän olennon tähden velvolliset elämään yhdessä, voidaksenne yhteisesti pitää huolta hänen kasvatuksestansa ja tulevaisesta hyvinvoinnistansa.

On pelkkää vanhempien omahyväisyyttä, vastasi Eduard, kun he kuvittelevat olevansa lapsillensa välttämättömän tarpeelliset. Kaikki, mikä elää, löytää ravintonsa ja hoivansa, ja jos pojalla isän varhain kuoltua ei olekaan miellyttävää, suotuisaa nuoruusaikaa, niin hän toisaalta kenties juuri senvuoksi kehittyy paremmin maailmaa varten jo aikaisin tunnustamalla, että hänen on toisiin mukauduttava, mikä meidän kaikkien on varhemmin tai myöhemmin opittava. Ja siitähän ei ole kysymyskään: me olemme kyllin varakkaat pitääksemme huolen useammista lapsista, eikä suinkaan ole velvollisuus enempää kuin hyvä työkään sälyttää yhdelle niin paljon hoidettavaa.