Mutta nyt väikkyi Charlottan mielessä yhä Eduardin uhkaus: että hän voi kieltäytyä Ottiliasta ainoastaan hänen vielä asuessa Charlottan luona. Tosin olivat olosuhteet sittemmin siinä määrin muuttuneet, oli sattunut niin monenlaisia asioita, että tuon hetken mielijohteesta sanotun sanan voi katsoa seuranneiden tapahtumien kumoamaksi, mutta Charlotta ei sittenkään tahtonut missään tapauksessa uskaltaa mitään eikä ryhtyä mihinkään, mikä voisi Eduardia loukata. Niinpä piti Mittlerin lähteä tutkistelemaan viimeksimainitun mieltä.
Lapsen kuoleman jälkeen Mittler oli käynyt useita kertoja, joskin vain ohimennen, Charlottaa tervehtimässä. Tapaturma, joka teki aviopuolisoiden liiton uudistamisen erittäin epätodennäköiseksi, oli vaikuttanut häneen valtavasti, mutta omalla tavallansa toivoen ja suunnitellen hän nyt salaa iloitsi Ottilian päätöksestä. Hän luotti lievittävään, kuluvaan aikaan, ajatteli yhä pitää yllä aviopuolisoiden välistä yhteyttä ja piti näitä kiihkeitä mielenliikkeitä pelkkinä aviollisen rakkauden ja uskollisuuden koettimina.
Charlotta oli heti aluksi kirjeellisesti ilmoittanut majurille Ottilian päätöksen ja pyytänyt häntä vaikuttamaan Eduardiin, ettei mihinkään enempiin toimenpiteisiin ryhdyttäisi, että pysyttäisiin rauhallisina, odotettaisiin, eikö neidon mieli jälleen tasaannu. Myöhemmistäkin tapauksista ja mielialoista hän oli ilmoittanut sen, mikä oli tarpeellista, ja nyt sai Mittler kieltämättä vaikeaksi tehtäväksensä taivutella Eduardia mukautumaan olojen muutokseen. Mutta Mittler, joka hyvin tiesi, että on helpompi sopeutua jo tapahtuneeseen kuin suostua vasta tapahtuvaan, vakuutteli Charlottalle olevan parasta lähettää Ottilia heti koulukotiin.
Niinpä ryhdyttiin heti hänen lähdettyänsä matkavalmistuksiin. Ottilia keräsi tavaroitansa, mutta Charlotta havaitsi, ettei hän aikonut ottaa mukaansa kaunista lipasta eikä yhtään sen sisältämää esinettä. Ystävätär ei virkkanut mitään ja antoi vaiteliaan neidon menetellä miten tahtoi. Lähtöpäivä tuli; Charlottan vaunujen piti kuljettaa Ottilia ensimmäisenä päivänä erääseen tuttuun yöpymispaikkaan ja seuraavana päivänä koulukotiin asti; Nannyn piti seurata häntä ja olla hänen palvelijansa. Kiivastunteinen tyttö oli kohta lapsen kuoltua palannut Ottilian luo ja oli jälleen häneen sydämestänsä kiintynyt; näyttipä hän yrittävän hupaisella puheliaisuudellansa korvata mitä oli menetetty ja omistautua kokonaan rakkaalle valtiattarellensa. Nyt hän oli ihan suunniltaan ilosta päästessään lähtemään mukaan, näkemään vieraita tienoita, koska ei ollut milloinkaan ennen ollut synnyinseutunsa ulkopuolella, ja juoksi linnasta kylään, vanhempiensa ja sukulaistensa luo ilmoittamaan onneansa ja sanomaan jäähyväisiä. Onnettomuudeksi hän sattui tuhkarokkoa sairastavien huoneeseen ja joutui kohta kokemaan tartunnan seurauksia. Matkaa ei tahdottu siirtää tuonnemmaksi; Ottilia itse puolsi lähtemistä; hän oli jo ennen suorittanut saman matkan, tunsi majapaikan isäntäväen, heitä oli kuljettamassa linnan ajomies; ei ollut mitään pelon syytä.
Charlotta ei vastustellut. Hänkin kiiruhti jo ajatuksissansa pois tästä ympäristöstä, mutta tahtoi vielä järjestää jälleen ne linnan huoneet, joissa Ottilia oli asunut, Eduardia varten, samaan kuntoon, missä ne olivat olleet ennen kapteenin tuloa. Se toivo, että vanhan onnen voi saada entiselleen, leimahtaa aina uuden kerran ihmismielessä, ja Charlottan sopi, jopa täytyikin jälleen sitä toivoa.
KUUDESTOISTA LUKU.
Saapuessaan Eduardin kanssa asiasta keskustelemaan Mittler tapasi hänet yksin istumassa, pää oikean käden varassa, kyynäspää pöytään nojaten. Hän näytti kärsivältä.
Kiusaako teitä jälleen päänsärky? kysyi Mittler.
Kiusaa kyllä, vastasi puhuteltu, mutta minä en voi sitä vihata, koska se johdattaa mieleeni Ottilian. Kenties kärsii hänkin nyt, mietin minä, vasempaan käteensä varautuen, ja kärsinee enemmän kuin minä. Ja miksipä en sietäisi kipuani minä, samoinkuin hän? Nämä tuskat ovat minulle terveelliset, voinpa melkein sanoa, että ne ovat toivottavatkin, sillä sitä voimallisempana, selvempänä, eloisampana väikkyy sielussani hänen kärsivällisyytensä kuva kaikkien hänen muitten hyveittensä ympäröimänä; vain kärsimyksessä me täysin tajuamme kaikki ne suuret ominaisuudet, jotka ovat tarpeen sen kestämiseksi.
Havaitessaan ystävänsä siinä määrin kohtaloonsa alistuneeksi Mittler ei salannut tiedonantoansa, mutta esitti sen vähin erin, sellaisena kuin se oli naisten mielessä syntynyt kypsyen vähitellen päätökseksi, — historialliseen tapaan. Eduard ei virkkanut siihen paljoakaan. Siitä vähästä, mitä hän sanoi, näytti selviävän, että hän jätti koko asian toisten haltuun; hänen nykyinen tuskansa näytti saaneen hänet välinpitämättömäksi kaikkea muuta kohtaan.