Mutta yksin jäätyänsä hän kohta nousi ja käyskeli huoneessa edestakaisin. Hän ei enää tuntenut tuskaansa, vaan askarteli kokonaan oman itsensä ulkopuolella. Jo Mittlerin kertoillessa oli rakastavaisen mielikuvitus ollut vilkkaassa toiminnassa. Hän näki Ottilian, yksinään tai melkein yksinään, tutulla tiellä, tutussa majatalossa, jonka huoneisiin oli useasti astunut; hän ajatteli, harkitsi, tai paremmin sanoen, hän ei ajatellut eikä harkinnut, vaan halusi, tahtoi. Hänen täytyi nähdä Ottilia, puhutella häntä. Miksi, minkätähden, mitä siitä piti koitua? siitä ei voinut olla puhettakaan. Hän ei vastustellut, hänen täytyi.
Kamaripalvelija otettiin uskotuksi, ja hän hankki kohta selon siitä, milloin Ottilia matkustaisi. Aamu koitti; Eduard lähti kenenkään saattamatta sinne, missä Ottilian piti yöpyä. Hän saapui sinne liian aikaisin; hämmästynyt emäntä otti hänet ilomielin vastaan: hän näet oli Eduardille kiitollisuudenvelassa eräästä perheen osaksi tulleesta suuresta onnesta. Eduard oli hankkinut kunniamerkin heidän pojallensa, joka oli sotilaana kunnostautunut, ilmoittamalla hänen urotyönsä, saattamalla hänet itsensä sotapäällikön tietoon ja voittaen eräiden pahansuopain asettamat esteet. Emäntä ei tietänyt mitä kaikkea olisi tehnyt hänen mieliksensä. Hän järjesti nopeasti parhaan huoneensa, joka tosin oli samalla vaate- ja varastokammiona, mahdollisimman hyvään kuntoon, mutta Eduard ilmoitti hänelle, että oli tulossa naishenkilö, joka aikoi tänne yöpyä, ja antoi järjestää itsellensä käytävän perällä olevan vaatimattoman suojan. Emännästä asia kuulosti salaperäiseltä, ja hänelle oli mieluista tehdä palvelus suosijallensa, joka otti mielenkiinnoin ja toimeliaasti puuhiin osaa. Ja Eduard, millaisessa mielentilassa hän viettikään aikansa iltaan asti! Hän tarkasteli huonetta, jossa hänen piti nähdä Ottilia; se tuntui hänestä kotoisessa omituisuudessansa taivaalliselta olopaikalta. Mitä kaikkea hän siinä ajattelikaan: pitikö hänen yllättää Ottilia vaiko antaa hänelle ennakolta tieto? Vihdoin pääsi jälkimmäinen vaihtopuoli voitolle; hän istuutui kirjoittamaan. Näiden rivien piti olla hänen tervehdyksenänsä.
Eduard Ottilialle.
Kun luet tätä kirjettä, rakkaani, olen minä lähelläsi. Älä säikähdä, älä kauhistu; sinun ei tarvitse pelätä mitään minun taholtani. Minä en pyydä päästä väkisin luoksesi. Sinä et näe minua, ennenkuin itse annat luvan.
Ajattele sitä ennen, millaisessa tilassa olemme, sinä ja minä. Kuinka olenkaan sinulle kiitollinen siitä, ettet suunnittele mitään ratkaisevaa askelta; mutta riittävän tärkeä se on, luovu siitä! Harkitse tässä, tienhaarassa, vielä kerran: voitko, tahdotko olla minun omani? Se on meille kaikille hyvä työ ja minulle ylenpalttinen.
Salli minun nähdä sinut jälleen, iloiten nähdä sinut jälleen. Salli minun suullisesti esittää kaunis kysymys ja vastaa siihen kauniilla olemuksellasi. Minun rinnalleni, Ottilia, tänne, missä olet monesti levännyt ja mihin olet iäksi kuuluva!
* * * * *
Kesken kirjoittamistansa hänet valtasi tunne siitä, että korkein kaivattu on lähestymässä, että se kohta saapuu luo. Tästä ovesta hän astuu huoneeseen, tämän kirjeen hän lukee, todellisena on seisova edessäni se, jonka ilmestymistä olen usein toivoellut. Onko hän vielä entisensä? Onko hänen ulkonäkönsä, ovatko hänen ajatuksensa muuttuneet? Eduardilla oli vielä kynä kädessänsä, hän aikoi kirjoittaa mitä ajatteli, mutta samassa vaunut vierivät pihamaalle. Hän kirjoitti nopein vedoin lisäksi: Minä kuulen sinun tulevan. Hetkiseksi jää hyvästi!
Hän taittoi kirjeen kokoon, kirjoitti osoitteen; sinetöimiseen ei enää ollut aikaa. Hän riensi kamariin, josta pääsi käytävään, ja samassa hänen mieleensä johtui, että oli jättänyt kellon ja sinetin pöydälle. Ottilian ei pitänyt nähdä niitä ensiksi; Eduard riensi takaisin ja nouti ne onnellisesti pois. Eteisessä kuului jo juttelevan emäntä, joka kulki huonetta kohti näyttääksensä sen vieraallensa. Eduard kiiruhti kammionsa ovelle, mutta se oli paukahtanut kiinni. Avaimen hän oli sisäänrientäessään nykäissyt pois; se oli toisella puolella, ovi oli naksahtanut lukkoon. Hän painoi ovea voimakkaasti; se ei auennut. Kuinka hän toivoikaan voivansa haamuna pujahtaa raosta sisään! Suotta! Hän kätki kasvonsa ovenpieleen. Ottilia astui sisään, emäntä Eduardin nähtyänsä takaisin. Ottiliakin havaitsi hänet kohta. Eduard kääntyi hänen puoleensa, ja niin seisoivat rakastavaiset jälleen mitä omituisimmalla tavalla vastapäätä toisiansa. Ottilia silmäili häntä rauhallisesti ja vakaasti, paikaltansa hievahtamatta. Eduardin liikahtaessa häntä kohti hän astui muutamia askelia taaksepäin, pöydän luo. Eduardkin väistyi takaisin.
Ottilia, huudahti hän, salli minun keskeyttää tämä kaamea vaitiolo! Olemmeko pelkkiä varjoja, jotka seisovat vastapäätä toisiansa? Mutta ennen kaikkea kuule: johtuu sattumasta, että tapaat minut heti täällä. Vieressäsi pöydällä on kirje, jonka piti sinua valmistella. Lue se, minä pyydän, lue se ja päätä sitten mitä voit!