Ottilia katsahti kirjeeseen, empi hetkisen, otti sen käteensä, avasi ja luki. Hän luki sen ollenkaan ilmettänsä muuttamatta ja laski sen hiljaa kädestänsä; sitten hän painoi kohotetut kätensä toisiansa vasten, vei ne povellensa, kumartui hieman eteenpäin ja loi vaatijaan sellaisen katseen, että hänen täytyi luopua kaikista vaatimuksistaan ja toivelmistaan. Tuo liike vihlaisi Eduardin sydäntä. Hän ei voinut kestää näkemäänsä. Tuntui ehdottomasti siltä, että Ottilia vaipuisi polvillensa, jos hän yhä pysyisi vaatimuksessaan. Eduard riensi epätoivoissaan ulos ja lähetti emännän yksinjääneen luo.
Eduard asteli eteisessä edestakaisin. Oli tullut yö; huoneesta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Vihdoin emäntä astui ulos vetäen avaimen lukosta. Kelpo nainen oli liikutettu, hämillänsä, hän ei tietänyt mitä tehdä. Poistuessaan hän vihdoin tarjosi avainta Eduardille, joka kieltäytyi sitä ottamasta. Emäntä jätti kynttilän palamaan ja poistui.
Eduard heittäytyi syvimmän surun valtaamana Ottilian oven kynnykselle, jota kyynelin kostutti. Surkeammin eivät liene milloinkaan rakastavaiset viettäneet yötänsä niin lähellä toisiansa.
Päivä valkeni; ajomies oli lähtövalmiina, emäntä avasi oven ja astui huoneeseen. Hän löysi Ottilian nukkumasta täysissä pukimissa, lähti takaisin ja viittasi Eduardille, osaaottavasti hymyillen. He astuivat yhdessä nukkujan luo, mutta tämäkin näky oli Eduardille liikaa. Emäntä ei rohjennut herättää lepäävää neitoa, vaan istuutui vastapäätä vuodetta. Vihdoin Ottilia avasi kauniit silmänsä ja nousi seisaalleen. Hän kieltäytyy nauttimasta aamiaista, ja nyt astuu Eduard hänen luoksensa. Hän pyytää kiihkeästi Ottiliaa lausumaan edes muutaman sanan, ilmoittamaan mitä tahtoo, ja vakuuttaa tyytyvänsä kaikkeen; mutta neito on vaiti. Hän kysyy vielä kerran lempeästi ja hartaasti, eikö Ottilia tahdo tulla hänen omaksensa. Suloisesti liikahduttaa neito päätänsä, silmät maahan luotuina, lempeän kiellon merkiksi. Eduard kysyy, aikooko hän koulukotiin. Hän kieltää välinpitämättömästi. Mutta Eduardin kysyessä, saako hän viedä hänet takaisin Charlottan luo, hän myöntää levollisesti nyökäten. Eduard kiiruhtaa ikkunaan antamaan ohjeita ajomiehelle, mutta hänen takanansa syöksyy Ottilia salamannopeasti huoneesta, portaita alas, vaunuihin. Vaunut lähtevät takaisin linnaan päin; Eduard seuraa vähän matkan päässä ratsain.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Charlotta hämmästyi kovin nähdessään Ottilian ja kohta hänen vaunujensa jäljessä Eduardin ajavan linnanpihalle. Hän riensi kynnykselle: Ottilia astuu vaunuista ja lähestyy Eduardin keralla. Hän tarttuu kiinteästi aviopuolisoiden käsiin, painaa ne yhteen ja rientää huoneeseensa. Eduard heittäytyy Charlottan kaulaan; kyynelet vuotavat hänen silmistänsä, hän ei kykene mitään selittämään, pyytää olemaan kärsivällinen, auttamaan Ottiliaa. Charlotta rientää Ottilian huoneeseen ja kammahtaa astuessaan sisään: huone oli jo tyhjennetty, paljaat seinät vain jäljellä. Se näytti yhtä avaralta kuin ilottomaltakin. Kaikki oli kannettu pois, vain lipas, jolle ei ollut löytynyt sopivaa paikkaa, oli jäänyt keskelle lattiaa. Ottilia makasi lattialla, käsivarsi ja pää lippaan kannella. Charlotta pitää hänestä huolta, kysyy mitä on tapahtunut, mutta ei saa vastausta.
Hän jättää virvokkeita tuovan palvelustytön Ottilian luo, kiiruhtaa Eduardia puhuttelemaan, löytää hänet salista, mutta ei saa häneltäkään mitään tietoa. Eduard polvistuu hänen eteensä, kostuttaa kyynelin hänen käsiänsä, pakenee huoneeseensa. Aikoessaan lähteä hänen jälkeensä Charlotta tapaa kamaripalvelijan, joka kertoo hänelle mitä tietää. Hän ajattelee omin neuvoin asian kokoon ja ryhtyy sitten päättäväisesti pitämään huolta hetken vaatimuksista. Ottilian huone on pian jälleen kunnossa. Eduard on löytänyt huoneensa, viimeistä paperiliuskaa myöten sellaisena kuin oli sen jättänyt.
Kaikki kolme näyttävät jälleen toipuvan entiselleen toistensa seurassa; mutta Ottilia on yhä vaiti ja Eduard kykenee vain kehoittamaan vaimoansa kärsivällisyyteen, jota häneltä itseltänsä tuntuu puuttuvan. Charlotta lähettää hakemaan Mittleriä ja majuria. Edellinen ei ollut tavattavissa, jälkimmäinen tulee. Hänelle Eduard purkaa sydämensä, tunnustaa hänelle pienimmänkin seikan, ja niin Charlotta saa tietää mistä on kysymys, mikä tilannetta niin kummallisesti muuttaa, mikä mieliä kuohuttaa.
Hän juttelee erittäin lempeästi miehellensä. Hän tahtoo vain pyytää, ettei neitoa nyt ahdistettaisi. Eduard tuntee vaimonsa arvon, hänen rakkautensa, järkevyytensä, mutta on kokonaan kiintymyksensä vallassa. Charlotta kehoittaa häntä toivomaan, lupaa myöntyä eroon. Hän ei uskalla; hän on niin sairas, että toivo ja usko vuorotellen hänet pettävät; hän pyytää hartaasti Charlottaa lupautumaan majurin puolisoksi; hän on jonkinlaisen hurjan piittaamattomuuden vallassa. Häntä tyynnyttääkseen, suojellakseen, Charlotta tekee mitä hän vaatii, suostuu majurin puolisoksi siinä tapauksessa, että Ottilia tahtoo solmia liiton Eduardin kanssa, kuitenkin asettaen nimenomaiseksi ehdoksi, että molemmat miehet nyt lähtevät yhdessä matkalle. Majurilla on hovin suoritettavaksi antama tehtävä ulkomailla, ja Eduard lupaa lähteä hänen mukaansa. Ryhdytään toimenpiteisiin ja rauhoitutaan hieman, kun ainakin jotain tapahtuu.
Sill'aikaa voidaan havaita, että Ottilia tuskin nauttii yhtään ruokaa enempää kuin juomaakaan ja pysyy yhä vaiti. Häntä kehoitetaan, hän käy levottomaksi; hänet jätetään rauhaan. Eikö olekin enimmäkseen heikkoutenamme, ettemme mielellämme toista kiusaa, vaikka tiedämme, että toimisimme hänen parhaaksensa? Charlotta mietiskeli kaikkia keinoja johtuen vihdoin ajattelemaan, että pitäisi kutsua koulukodin apulainen, jolla oli suuri vaikutusvalta Ottiliaan ja joka oli hänen odottamattoman tulemattajäämisensä vuoksi kirjoittanut erittäin ystävällisesti saamatta kuitenkaan vastausta.