Yllätyksen välttämiseksi puhutaan tästä aikeesta Ottilian läsnäollessa. Hän ei näytä suostuvan, harkitsee asiaa: vihdoin näyttää hänen mielessään kypsyvän päätös, hän kiirehtää huoneeseensa ja lähettää vielä ennen iltaa seuraavan kirjeen.
Ottilia ystäville.
Miksi, rakkaani, pitää minun nimenomaisesti sanoa minkä itsestäänkin ymmärtää? Minä olen suistunut radaltani enkä pääse enää takaisin. Vihamielinen haltia, joka on saanut minut valtoihinsa, näyttää ulkoa käsin minua estävän, jos olisinkin löytänyt oman sisäisen eheyteni.
Täysin vilpitön oli päätökseni, että luopuisin Eduardista, poistuisin hänen läheisyydestänsä. Toivoin, etten häntä milloinkaan enää kohtaisi. Kävi toisin: hän seisoi itse vastoin tahtoansa minun edessäni. Lupaukseni, etten ryhtyisi hänen kanssansa mihinkään keskusteluihin, olen kenties käsittänyt ja tulkinnut liian kirjaimellisesti. Hetken tunto ja omatunto käski minua vaikenemaan, minä vaikenin ystäväni edessä, ja nyt minulla ei ole enää mitään sanottavaa. Sattumalta, tunteen pakottamana, olen antanut ankaran, pyhän lupauksen, joka saattaa epämiellyttävällä tavalla ahdistaa sitä, joka on sen harkiten tehnyt. Sallikaa minun noudattaa sitä niin kauan kuin sydämeni käskee. Älkää kutsuko ketään välittäjiä! Älkää pakottako minua puhumaan, nauttimaan enemmän ruokaa ja juomaa kuin välttämättömästi tarvitsen. Auttakaa minua säälien ja kärsivällisesti tämän ajan ohi. Minä olen nuori, nuoruus on odottamatta taasen entisellään. Suvaitkaa minua seurassanne, ilahduttakaa minua rakkaudellanne, opettakaa minua keskusteluillanne, mutta jättäkää sisäinen elämäni minulle itselleni!
* * * * *
Miesten aikoja sitten valmistellusta lähdöstä ei tullut mitään, koska majurin toimeksi annettava asia viipyi — Eduardin suureksi iloksi! Ottilian kirjeen uudelleen elähdyttämänä, hänen lohdullisten, toivoa herättävien sanojensa jälleen rohkaisemana ja uupumattomaan odotukseen oikeutettuna hän selitti äkkiä, ettei aikonutkaan poistua.
Kuinka typerää, huudahti hän, jos heitämme tahallamme, hätiköiden menemään kaikkein tarpeellisimman, välttämättömimmän, mikä menetyksen uhatessakin kenties olisi vielä säilytettävissä. Ja mitä se merkitsee? Eihän mitään muuta kuin että ihminen näyttäisi voivan tahtoa, valita. Niin olen usein sellaisen typerän luulottelun valtaamana tempautunut erilleni ystävistäni tunteja, jopa päiviäkin liian aikaisin, jottei viimeinen, välttämätön määräaika olisi minua ehdottomasti siihen pakottanut. Mutta tällä kertaa minä jään. Miksi lähtisinkään? Eikö hän ole jo lähtenyt luotani? Ei johdu mieleenikään tarttua hänen käteensä, painaa häntä sydäntäni vasten; en uskalla sitä ajatellakaan, se kammottaa minua. Hän ei ole väistynyt minusta kauemmaksi, hän on kohonnut ylitseni.
Niin hän jäi, kuten tahtoi, kuten hänen täytyi. Mutta miellyttävää ei heidän yhdessäolonsa suinkaan ollut. Sama tunto oli Ottiliassakin yhä säilynyt: hänkään ei voinut vapautua tästä pyhästä välttämättömyydestä. He vetivät yhä edelleenkin sanomattomalla, melkeinpä maagillisella tavalla toisiaan puoleensa. He asuivat saman katon alla, mutta vaikka eivät nimenomaan toisiansa ajatelleetkaan, vaikka askartelivatkin muissa asioissa, vaikka seura veti heitä sinne tänne, he sittenkin lähenivät toisiansa. Jos he olivat samassa talossa, ei kestänyt kauan, ennenkuin he seisoivat tai istuivat vieretysten. Vain lähin läheisyys voi heidät tyynnyttää, mutta myös täydellisesti, ja läheisyys riitti; he eivät kaivanneet katsetta, ei sanaa, ei elettä, ei minkäänlaista kosketusta, vaan pelkkää yhdessäoloa. Silloin ei siinä ollutkaan kahta ihmistä, vaan yksi ainoa, tajuttoman, täydellisen mielihyvän tilassa, tyytyväisenä itseensä ja maailmaan. Olisipa voinut pidättää toista huoneiston viimeisessä sopessa: toinen olisi vähitellen, itsestänsä, aikomattaan liikkunut hänen luoksensa. Elämä oli heille arvoitus, jonka selityksen he keksivät vain yhdessä.
Ottilia oli aivan hilpeä ja rauhallinen, joten hänen tilansa ei antanut mitään aihetta levottomuuteen. Hän poistui harvoin seurasta, mutta tahtoi aterioida yksin. Vain Nanny tarjoili hänelle.
Se, mitä ihmiselle tavallisesti sattuu, uudistuu taajemmin kuin voidaan uskoakaan, koska hänen luontonsa on tässä lähimpänä määrääjänä. Luonne, yksilöllisyys, kiintymys, suuntautuminen, paikallisuus, ympäristö ja tottumukset muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa jokainen ihminen liikkuu ikäänkuin omassa elementissänsä, ilmakehässänsä, missä kaikki on hänelle mukavaa ja miellyttävää. Niinpä havaitsemmekin ihmiset, joiden muuttuvaisuutta kovin valitellaan, monien vuosien kuluttua hämmästykseksemme ihan entisensä laisiksi ja ulkoisilta ja sisäisiltä syvimmiltä virikkeiltänsä kerrassaan muuttumattomiksi.