Niin liikkui ystäviemmekin jokapäiväisessä yhteiselämässä melkein kaikki jälleen vanhoissa raiteissansa. Yhä vielä ilmaisi sanaton Ottilia usein hyväntahtoisuudellansa avuliasta olemustansa; samoin kaikki muut, kukin lajinsa mukaan. Siten esiintyi kotoinen piiri entisen elämän näennäiskuvana, ja se harhaluulo, että kaikki oli yhä ennallansa, oli anteeksiannettava.
Syyspäivät, menneiden kevätpäivien pituiset, kutsuivat seurueen samana hetkenä ulkosalta takaisin taloon. Tälle ajalle ominainen hedelmien ja kukkien koreus sai ajattelemaan, että oltiin tuon ensimmäisen kevään syksyssä: väliaika oli unohtunut. Nyt näet kukkivat ne kukat, jollaisia noina ensimmäisinä päivinä oli kylvetty; nyt kypsyivät hedelmät puissa, joiden oli silloin nähty kukkivan.
Majuri käyskeli edestakaisin; Mittlerkin näyttäytyi usein. Iltaistunnot olivat enimmälti epäsäännöllisiä. Tavallisesti luki Eduard, vilkkaammin, tuntehikkaammin, paremmin, jopa iloisemminkin kuin koskaan ennen. Tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut sekä hilpeydellänsä että tunteellansa sulattaa Ottilian jähmetystilan, vapauttaa hänet vaitiolostansa. Hän asettui, kuten ennenkin, istumaan siten, että Ottilia voi nähdä hänen kirjaansa, kävipä levottomaksi ja hajamieliseksikin, jos ei niin ollut laita, ellei varmaan tietänyt Ottilian katseen seuraavan lausuttuja sanoja.
Kaikki väliajan ikävät, epämiellyttävät tunteet olivat poispyyhkäistyt. Kukaan ei kantanut kaunaa toiselle; katkeruus oli kerrassaan hävinnyt. Majuri soitti viulua Charlottan soittaessa klaveeria, ja Eduardin huilu helisi Ottilian käsitellessä kielisoitinta, nyt samoinkuin ennen. Niin lähestyttiin Eduardin syntymäpäivää, jota ei ollut edellisenä vuonna päästy juhlimaan. Sitä piti tällä kertaa vietettämän hiljaisesti ja miellyttävästi, ilman juhlallisuuksia. Sellainen sopimus oli tehty puolittain vaieten, puolittain nimenomaisesti. Mutta mitä lähemmäksi päivä ehti, sitä enemmän lisääntyi Ottilian olemuksen juhlallisuus, joka oli tähän saakka ollut pikemmin vaistottavissa kuin havaittavissa. Hän näkyi usein tarkastelevan kukkia puutarhassa; hän oli kehoittanut puutarhuria säästämään kaikenlaisia kesäkukkia ja viivähdellyt erittäinkin asterien luona, jotka juuri tänä vuonna kukkivat suunnattomin määrin.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Merkittävin seikka, johon ystävysten hiljainen huomio kiintyi, oli kuitenkin se, että Ottilia ensimmäisen kerran avasi lippaan, valitsi sieltä erinäisiä kankaita leikaten niistä itsellensä yhden ainoan, mutta täydellisen puvun. Ryhtyessään Nannyn avustamana sijoittamaan jäljellejääneitä kappaleita takaisin hän havaitsi sen tuskin käyvän päinsä: lipas oli ylen täysi, vaikka osa jo oli otettu ulos. Nuori, ahne tyttö ei tietänyt, miten olisi kylliksensä katsellut, varsinkin kun kaikki pienemmätkin vaatekappaleet olivat siinä nähtävissä: kenkiä, sukkia, sukkanauhoja, käsineitä ja paljon muuta. Hän pyysi Ottilialta jotakin niistä lahjaksi. Ottilia epäsi, mutta avasi kohta erään lipaston laatikon antaen tytön itse valita. Tyttö sieppasi nopeasti ja taitamattomasti jotakin ja juoksi pois julistaaksensa muulle talonväelle onneansa ja näyttääkseen saalistansa.
Vihdoin Ottilian onnistui saada kaikki huolellisesti takaisin lippaaseen. Sitten hän avasi salaisen, kanteen sommitellun lokeron. Siinä hänellä oli piilossa Eduardin lähettämiä pieniä paperilippuja ja kirjeitä, monenlaisia kuihtuneita kukkasmuistoja aikaisemmilta kävelyretkiltä, rakastettunsa kihara ja muuta sentapaista. Nyt hän lisäsi kokoelmaan vielä erään esineen — isänsä muotokuvan — ja sulki koko lippaan ripustaen hienon avaimen jälleen pieniin kultaisiin kaulavitjoihinsa.
Monenlaisia toiveita oli tällävälin herännyt ystävysten mielessä. Charlotta uskoi varmaan Ottilian alkavan puhua tulossa olevana päivänä, sillä hän oli salaa ahkerasti puuhaillut, hänessä oli ilmennyt jonkinlaista hilpeätä tyytyväisyyttä, sellaista hymyä kuin sen henkilön kasvoissa, joka salaa rakastetuiltansa jotakin hyvää ja ilahduttavaa. Kukaan ei tietänyt, että Ottilia vietti usein hetkiänsä ankaran heikkouden vallassa, sielunvoimainsa avulla siitä toipuen niinä aikoina, jolloin ilmestyi toisten seuraan.
Mittler oli tänä aikana käynyt usein talossa viipyen tavallista kauemmin. Itsepäinen mies tiesi liiankin hyvin, että on olemassa yksi ainoa määrätty hetki, jolloin rauta on taottava. Ottilian vaitiolon ja kieltäytymisen hän tulkitsi eduksensa. Toistaiseksi ei ollut ryhdytty mihinkään toimenpiteisiin avioeron toteuttamiseksi; hän toivoi voivansa jollakin muulla tavalla suotuisasti vaikuttaa tyttöön, hän kuunteli, myönteli, huomautteli ja käyttäytyi omalla tavallansa epäilemättä varsin älykkäästi.
Aivan haltioissaan hän oli joka kerta, kun sai aihetta ilmaista mielipiteitänsä sellaisista asioista, joita piti erittäin tärkeinä. Hän eli paljon omassa itsessänsä, ja toisten seurassa ollessaan hän tavallisesti suhtautui heihin ainoastaan toimien. Jos hänen puheensa salvat sattuivat ystävien seurassa laukeamaan, kuten olemme jo useita kertoja nähneet tapahtuvan, niin hänen sanansa vyöryivät häikäilemättä eteenpäin, loukaten tai lääkiten, hyödyttäen tai vahingoittaen, kuinka kulloinkin sattui.