Olkoon menneeksi! virkkoi Charlotta. Vaikka esimerkki nähdäkseni ei sovellukaan täysin meidän tapaukseemme, pidän kuitenkin onnena, että tänään kohtaamme toisemme täydellisesti ja että nämä luontais- ja vaaliheimouden suhteet jouduttavat tutunomaisen ajatustenvaihdon syntymistä välillemme. Tunnustan siis, että jo tänään iltapuolella päätin kutsua Ottilian luoksemme; emännöitsijämme näet eroaa palveluksesta mennäkseen naimisiin. Tämä minun kannaltani ja minun tähteni; mikä minua kehoittaa Ottilian itsensä vuoksi niin menettelemään, sen voit meille lukea. Minä en kurkista kirjeeseen, mutta sen sisällys, ikävä kyllä, on minulle jo tuttu. Mutta luehan, lue! Samassa Charlotta veti esiin kirjeen ja ojensi sen Eduardille.
VIIDES LUKU.
Johtajattaren kirje.
Teidän Armonne suonee anteeksi, että tällä kertaa kirjoitan aivan lyhyesti, sillä minun on nyt, julkisen tutkinnon osoitettua, mitä olemme kasvateissamme saaneet aikaan, ilmoitettava tulokset vanhemmille ja esimiehille; sitäpaitsi saanen lausua asiani lyhyesti, koska voin vähällä sanoa paljon. Teidän tyttärenne on osoittautunut joka suhteessa kaikkia muita etevämmäksi. Myötäliitetyt todistukset sekä hänen oma kirjeensä, joka sisältää hänen saamiensa palkintojen kuvauksen ja samalla ilmaisee hänen ilonsa sellaisen onnistumisen johdosta, varmaan rauhoittavat, jopa ilahduttavatkin Teitä. Minun iloani vähentää se aavistus, ettei meillä ole enää kovinkaan kauan syytä pidättää niin edistynyttä nuorta neitoa luonamme. Sulkeudun Teidän Armonne suosioon ja olen piakkoin rohkeneva esittää ajatuksiani siitä, mitä pidän hänelle edullisimpana. Ottiliasta kirjoittaa ystävällinen apulaiseni.
Apulaisen kirje.
Ottiliasta antaa kunnianarvoisa johtajattaremme minun kirjoittaa, osalta sen vuoksi, että hänelle olisi ajatustapansa vuoksi kiusallista ilmoittaa, mitä on ilmoitettava, osalta taas sen vuoksi, että hänen itsensä on esitettävä anteeksipyyntö, jonka hän mieluummin jättää minun tehtäväkseni. Kun tiedän liiankin hyvin, kuinka vaikeata kelpo Ottilian on ilmaista tietojansa ja taitojansa, peloitti julkinen tutkinto minua melkoisesti, varsinkin kun ei minkäänlainen valmistautuminen käy päinsä ja koska Ottilia, jos se olisikin yleisesti käytettyyn tapaan mahdollinen, kieltäytyisi valmistautumasta pelkkää silmänlumetta varten. Tutkinnon tulos on osoittanut huoleni liiankin oikeutetuiksi: hän ei saanut yhtäkään palkintoa, joutuipa vielä niiden joukkoon, joille ei annettu todistusta. Mitäpä sanoisinkaan? Mitä kirjoittamiseen tulee, olivat toisten kirjaimet tuskin yhtä kaunismuotoiset, mutta heidän käsialansa oli piirteiltänsä vapaampaa; laskennossa olivat kaikki häntä nopeammat, ja vaikeampia tehtäviä, joita hän ratkaisee helpommin, tutkinnossa ei esitetty. Ranskaa juttelivat ja käänsivät monet paremmin kuin hän, historiassa hän ei heti löytänyt vaadittuja nimiä ja vuosilukuja, maantiedossa kaivattiin valtiolliseen jakoon kohdistuvaa huomiota. Hänen muutamien vaatimattomien sävelmiensä esittämiseen ei ollut aikaa eikä rauhaa. Piirustuksessa hän olisi varmaan saanut palkinnon: ääriviivat olivat puhtaat ja suoritus sekä huolellista että henkevää. Hän oli pahaksi onneksi suunnitellut liian suurta, joten ei saanut tehtäväänsä valmiiksi. Kun oppilaat olivat poistuneet ja tutkijat neuvottelivat lausuen meille opettajille ainakin jonkin sanan, huomasin pian, ettei Ottiliasta puhuttu mitään, tai jos puhuttiin, niin kylmäkiskoisesti, joskaan ei suoraan paheksuen. Minä toivoin voivani voittaa hänelle suosiota avoimesti kuvailemalla hänen olemuksensa laatua ja uskalsin siihen ryhtyä sitäkin innokkaammin, kun en ainoastaan voinut puhua vakaumukseni mukaisesti, vaan olin itse nuorella iällä ollut samassa surullisessa tilassa. Minua kuunneltiin tarkkaavasti, mutta kun olin lopettanut, sanoi minulle tutkijain esimies, tosin ystävällisesti, mutta lakonisesti: Kykyjä edellytetään olevan; niiden tulee muuttua taidoiksi. Siinä on kaiken kasvatuksen päämäärä, siinä vanhempien ja esimiesten julkilausuma selvä tarkoitus ja lasten itsensä salainen, vain puolittain tajuttu pyrkimys. Siinä myöskin tutkinnon esine, jonka nojalla arvostellaan opettajia samoinkuin oppilaitakin. Sen nojalla, mitä teiltä kuulemme, toivomme lapsesta hyvää, ja teitä on joka tapauksessa kiitettävä siitä, että pidätte tarkoin silmällä kasvattien kykyjä. Jos saatte ne vuoden varrella muuttumaan taidoiksi, niin te ja suosimanne oppilas saatte varmaan osaksenne kiitosta.
Siihen, mitä seurasi, olin jo mukautunut, mutta en ollut pelännyt erästä vieläkin pahempaa asiaa, joka sattui pian sen jälkeen. Hyvä johtajattaremme, joka hyvänä paimenena ei tahtoisi yhtäkään karitsaansa kadottaa, tai, kuten tässä tapauksessa oli laita, nähdä koristamattomana, ei voinut salata mielipahaansa, vaan virkkoi Ottilialle, joka toisten palkinnoistansa iloitessa seisoi ikkunan pielessä: Mutta sanokaahan taivaan nimessä, kuinka voitte näyttää niin tuhmalta, kun ette tuhma ole? Ottilia vastasi aivan tyynesti: Suokaa anteeksi, rakas äiti, minun päätäni särki taasen tänään, vieläpä sangen ankarasti. Sitä ei kukaan voi tietää! virkkoi muuten kovin myötätuntoinen johtajatar ja kääntyi harmistuneena toisaanne.
Kieltämättä on totta, ettei kukaan voi sitä tietää, sillä Ottilia ei muuta ilmettänsä, ja minä en edes nähnyt hänen kertaakaan vievän kättänsä ohimolle.
Siinä ei vielä kaikki. Teidän tyttärenne, armollinen rouva, muutenkin vilkas ja ujostelematon, oli voitonriemunsa vallassa hillitön ja ylimielinen. Hän juoksi palkintoinensa ja todistuksinensa ympäri huoneita ja heilutteli niitä Ottiliankin kasvojen edessä. Sinä onnistuit tänään huonosti! huudahti hän. Ottilia vastasi ihan levollisesti: Viimeinen tutkintopäivä ei ole vielä tullut. Sittenkin sinä pysyt aina viimeisenä! huudahti tyttärenne juosten pois.
Ottilia näytti tyyneltä kaikkien muiden mielestä, mutta ei minun. Hänessä tapahtuvaa voimakasta, epämieluista liikutusta ilmaisee kasvojen epätasainen väri. Vasen poski punastuu hetkiseksi oikean samalla kalvetessa. Minä näin tuon merkin, ja osanottoni ei ollut hillittävissä. Vein johtajattaren syrjään ja puhuin hänelle asiasta vakavasti. Kelpo nainen havaitsi menetelleensä väärin. Me neuvottelimme, keskustelimme kauan, ja tahtomatta ryhtyä seikkaperäisemmin asiaa selostamaan esitän Teidän Armollenne päätöksemme ja pyyntömme: ottakaa Ottilia joksikin aikaa luoksenne! Syyt oivallatte itse parhaiten. Jos päätätte sen tehdä, niin sanon enemmän tämän hyvän lapsen kohtelemisesta. Ja jos tyttärenne, kuten sopii otaksua, piankin meidät jättää, olemme iloiset nähdessämme Ottilian palaavan.