Niinpä hän osasi varovasti, mutta vaikuttavasti kehoittaa apulaista suoriutumaan pienelle vierailulle linnaan ja vitkastelematta lähenemään avoimesti ilmaisemiensa suunnitelmien ja toivelmiensa toteutumista.
Johtajattaren ehdottomasti asiaan suostuttua apulainen niinmuodoin lähti matkaan, mitä parhaat toiveet mielessänsä. Hän tiesi, ettei Ottilia ollut hänelle ynseä, ja jos heidän säätyluokkainsa kesken olikin jonkinlaista epäsuhdetta, tasoitti sen vallitseva ajatustapa varsin helposti. Paronitar oli myös tehnyt hänelle selvästi tajuttavaksi, että Ottilia tulisi aina pysymään köyhänä tyttönä. Rikkaan perheen sukulaisuus, sanoi hän, ei voi ketään auttaa, koska suurimmankin varallisuuden haltijaa arveluttaa, kun tulee kysymykseen riistää melkoinen summa niiltä, joilla näyttää lähemmän sukulaisuusasteen nojalla olevan täydellisempi oikeus omaisuuden perimiseen. Kieltämättä onkin ihmeellistä, että ihminen käyttelee suurta etuoikeuttansa, kuolemanjälkeistä määräysvaltaansa omaisuuteensa nähden, ylen harvoin rakkaimpiensa hyväksi ja, kuten näyttää, perintätapaa kunnioittaen suosii vain niitä, joiden haltuun hänen omaisuutensa joutuisi, vaikka hänellä itsellänsä ei olisi mitään omaa tahtoa.
Hänen tunteensa kohotti hänet matkalla täysin Ottilian vertaiseksi. Hyvä vastaanotto lisäsi hänen toiveitansa. Ottilia tosin ei tuntunut olevan hänelle aivan yhtä avomielinen kuin ennen, mutta toisaalta hän oli entistä täysikasvuisempi, sivistyneempi ja, jos niin tahtoo sanoa, puheliaampi. Tutunomaisesti sallittiin hänen päästä saamaan selkoa monista, varsinkin hänen omaan alaansa kuuluvista asioista. Mutta kun hän sitten tahtoi lähestyä päämääräänsä, oli häntä aina pidättämässä jokin sisäinen arkuus.
Kerran Charlotta sentään soi hänelle siihen tilaisuutta virkkaessaan Ottilian läsnäollessa: Te olette tutkinut jokseenkin kaikki, mitä minun alueillani kasvaa; mitä oikeastaan arvelette Ottiliasta? Voitte huoletta sen sanoa hänen kuultensa.
Apulainen vastasi kohta varsin älykkäästi ja rauhallisin lauseparsin, että Ottilia oli hänen mielestänsä muuttunut suuressa määrin ja eduksensa, mitä tulee vapaampaan käyttäytymiseen, helpompaan ajatustensa ilmaisemiseen, avarampaan yleisiä asioita koskevaan käsitykseen, joka osoittautui pikemmin hänen teoissansa kuin sanoissansa, mutta toisaalta puhuja arveli voivan olla hänelle erittäin suureksi hyödyksi, jos hän palaisi joksikin aikaa koulukotiin omaksuaksensa johdonmukaisesti, perusteellisesti ja pysyväisesti mitä maailma opettaa vain katkelmittain ja pikemmin häiriötä kuin tyydytystä tuottaen, vieläpä toisinaan liian myöhäänkin. Hän ei tahtonut asiaa laveammin käsitellä, koska arveli Ottilian itsensä parhaiten tietävän, millaisista yhtenäisistä oppikursseista hänet oli silloin temmattu pois.
Ottilia ei voinut kieltää, mutta ei kyennyt myöskään myöntämään, millaisia tunteita nuo sanat hänessä herättivät, koska ei tietänyt kunnolla itsekään, kuinka ne oli tulkittava. Maailmassa ei hänen mielestänsä näyttänyt enää olevan mitään hajanaista, kun hän ajatteli rakastamaansa miestä, ja toisaalta hän ei käsittänyt, kuinka mikään enää saattoi olla yhtenäistä ilman häntä.
Charlotta vastasi ehdotukseen viisaasti ja ystävällisesti, sanoi, että he molemmat, hän ja Ottilia, olivat jo kauan toivoneet Ottilian pääsevän palaamaan koulukotiin. Tänä aikana oli sellaisen rakkaan ystävän ja auttajan läsnäolo ollut hänelle välttämätön, mutta tuonnempana hän ei tahtonut olla esteenä, jos Ottilia yhä haluaisi sinne palata, kunnes olisi päättänyt aloittamansa ja täydellisesti suoriutunut keskeyttämistänsä opinnoista.
Apulaista tämä suostumus ilahdutti. Ottilialla ei ollut lupa sanoa mitään sitä vastaan, vaikka ajatus oli omansa häntä kauhistuttamaan. Charlotta puolestansa ajatteli voittavansa aikaa; hän toivoi Eduardin löytyvän ja saapuvan vasta onnellisena isänä. Hän uskoi varmaan, että silloin kaikki luonnistuisi ja Ottiliastakin pidettäisiin huolta tavalla tai toisella.
Tärkeän keskustelun jälkeen, joka suo kaikille osanottajille ajattelemisen aihetta, syntyy tavallisesti vaitiolo, joka muistuttaa yleistä neuvottomuutta. Käyskeltiin salissa edestakaisin, apulainen selaili joitakin kirjoja ja sai vihdoin käsiinsä folionidoksen, joka oli jäänyt sinne Lucianan ajoilta. Nähdessään siinä olevan pelkkiä apinoita hän kohta sen jälleen sulki. Tapahtuma lienee kumminkin aiheuttanut keskustelua, jonka jälkiä havaitsemme Ottilian päiväkirjassa.
Ottilian päiväkirjasta.