Me kulutamme varmaan aivan liian paljon elämäämme valmisteleviin toimenpiteisiin. Sen sijaan että heti alkaisimme tuntea hyvinvointia kohtalaisessa olotilassa, me pyrimme yhä kaikkea avartamaan, jotta olomme kävisi yhä epämukavammaksi. Kuka nyt nauttii rakennuksistani, puistostani, puutarhoistani? En minä, eivätpä edes omaisenikaan, vaan tuntemattomat vieraat, uteliaat, levottomat matkustavaiset.
Vaikka olemme hyvissäkin varoissa, olemme sittenkin aina vain puolittain kotonamme, varsinkin eläessämme maaseudulla, missä puuttuu paljon kaupungin totunnaisista antimista. Kirja, jota kipeimmin kaipaamme, ei ole saatavissa, kaikki se, mitä eniten tarvitsemme, on unohtunut. Me asetumme kotoisesti elämään lähteäksemme jälleen matkaan, ja ellemme tee sitä ehdoin tahdoin, niin vaikuttavat olosuhteet, intohimot, sattumat, välttämättömyys ja moni muu.
Lordi ei aavistanut, kuinka syvästi nämä mietteet koskivat ystävättäriin. Useinpa joutuukin tähän vaaraan ken hyvänsä lausuessaan julki yleisiä mietteitä, vaikka muuten tunteekin seuran elämänsuhteet. Charlottaa olivat hyväntahtoiset ja hyväätarkoittavat henkilöt jo monesti aikaisemmin sillä tavoin sattumalta loukanneet, ja maailma lepäsi muutenkin niin selvänä hänen nähtävissään, ettei hän tuntenut mitään erikoista kipua, vaikka joku varomattomasti pakottikin hänen katseensa suuntautumaan johonkin ikävään kohtaan. Ottilia, joka nuorena ja kokemattomana pikemmin aavisteli kuin näki ja jonka oli lupa, jopa pakkokin kääntää katseensa pois siitä, mitä hän ei voinut ja mitä hänen ei pitänyt nähdä, sitävastoin joutui noiden tutunomaisten puheiden vuoksi mitä kamalimpaan tilaan. Hänen nähtensä repeytyi väkivaltaisella tavalla asioiden hieno huntu, ja hänestä tuntui siltä, kuin kaikki se, mitä tähän saakka oli tehty talon ja kartanon, puutarhan, puiston ja koko ympäristön hyväksi, oikeastaan olisi ihan suotta, koska se, jolle kaikki kuului, ei saanut siitä nauttia, koska hänetkin samoinkuin tämän vieraan, olivat hänen rakkaimpansa ja lähimpänsä pakottaneet maailman retkille, vieläpä kaikkein vaarallisimmille. Ottilia oli tottunut kuuntelemaan ja vaikenemaan, mutta tällä kertaa hän oli mitä kiusallisimmassa asemassa, jota vieraan puheen jatko pikemmin pahensi kuin paransi.
Nyt uskon olevani oikealla ladulla, virkkoi lordi hilpeään ja hitaanlaiseen tapaansa, kun pidän itseäni alinomaisena matkamiehenä, joka kieltäytyy paljosta paljon nauttiaksensa. Minä olen tottunut vaihteluun, se muuttuu minulle suorastaan tarpeeksi, kuten oopperassa yhä odotamme uusia näyttämökoristeita juuri siitä syystä, että olemme niitä jo paljon nähneet. Minä tiedän mitä voin odottaa parhaimmalta ja huonoimmalta majatalolta: olipa oloni siellä kuinka hyvä tai huono tahansa, milloinkaan en kohtaa totunnaista, ja loppujen lopuksi on yhdentekevää, riippuuko täydellisesti välttämättömästä tottumuksesta vaiko satunnaisimmasta sattumasta. Nyt ei minulla ainakaan ole sitä mieliharmia, että jotakin katoaa, että minun on paettava jokapäiväisestä oleskeluhuoneesta, jossa toimitetaan korjauksia, että minulle rakas kupponen särjetään ja juoma ei tahdo sitten pitkiin aikoihin maistua. Kaikesta tuosta olen pelastunut, ja jos katto pääni päällä rupeaa palamaan, niin palvelijani säälivät rauhallisesti tavarani kokoon, ja niin me ajamme pois talosta ja kaupungista. Kaikkien näiden etujen ohella minä en ole, tarkoin laskien, vuoden varrella kuluttanut enempää kuin olisin kotona käytellyt.
Tuon kuvauksen kestäessä Ottilia näki vain Eduardin edessänsä, näki hänen kulkevan puutetta ja vastuksia kokien raivaamattomia teitä, joutuvan sodassa vaaraan ja hätään ja tottuvan kaiken tämän epävakaisuuden ja uhkamielisyyden vallitessa kodittomaksi ja ystävättömäksi, heittämään kaikki pois vain siinä tarkoituksessa, ettei voisi mitään menettää. Onneksi seura vähäksi aikaa hajaantui. Ottilia sai tilaisuutta itkeä yksinäisyydessä kylliksensä. Väkivaltaisemmin ei häneen ollut vaikuttanut mikään kumea tuska kuin tämä selvyys, jota hän pyrki vieläkin selventämään, kuten ihmisen tapana yleensäkin on kiusata itseänsä ollessaan kerran kiusattavaksi joutumassa.
Eduardin tila tuntui hänestä niin surkealta, niin viheliäiseltä, että hän päätti, maksoi mitä maksoi, tehdä kaikki voitavansa saadakseen Eduardin palaamaan Charlottan luo, kätkeäkseen surunsa ja rakkautensa johonkin hiljaiseen seutuun ja pettääkseen niitä jonkinlaisen toiminnan avulla.
Lordin seuralainen, ymmärtäväinen ja rauhallinen mies ja hyvä havaitsija, oli huomannut keskustelussa sattuneen erehdyksen ja ilmaissut ystävällensä olosuhteiden samankaltaisuuden. Lordi ei tietänyt mitään perheen oloista, mutta hänen seuralaisensa, jonka mieltä matkoilla kiinnittivät varsinkin ne omituiset tapahtumat, joita aiheuttavat luonnolliset ja keinotekoiset olosuhteet, lakimääräisyyden ja hillittömyyden, ymmärryksen ja järjen, intohimon ja ennakkoluulojen ristiriita, oli jo aikaisemmin ja vielä enemmän taloon tultuansa perehtynyt kaikkeen mitä oli tapahtunut ja yhä vielä tapahtui.
Lordin mieltä tuo pahoitti, mutta hän ei joutunut hämillensä. Seurassa pitäisi olla kerrassaan vaiti, ellei tahtoisi koskaan joutua sellaiseen tilanteeseen, sillä jokapäiväisimmät lausumat voivat nykyisyyden harrastuksiin sekaantuessaan aiheuttaa epäsointua yhtä hyvin kuin tärkeät huomautukset.
Me korjaamme asian tänä iltana, sanoi lordi, vältämme kaikkia yleisluontoisia keskusteluja. Kertokaa te seuralle jokin niistä monista ja merkittävistä jutuista ja tarinoista, jotka ovat matkamme varrella rikastuttaneet salkkuanne ja muistianne.
Kaikkein parhaasta aikomuksesta huolimatta ei vieraiden tällä kertaa onnistunut moitteettomasti ilahduttaa ystäviä. Kun näet lordin seuralainen oli monilla omituisilla, merkittävillä, hilpeillä, liikuttavilla ja kaameilla tarinoilla herättänyt tarkkaavaisuutta ja mitä suurimmassa määrin kiihtänyt kuulijainsa myötätuntoisuutta, niin hän ajatteli lopuksi esittää tosin omituisen, mutta leppoisamman tapauksen aavistamatta, kuinka läheinen se oli kuulijoille.