Eriskummaiset naapurustenlapset.
Novelli.
Kahden huomattavan naapuriperheen lapset, poika ja tyttö, jotka iältänsä hyvin sopivat tulemaan kerran toistensa puolisoiksi, saivat kasvaa toistensa keralla näine miellyttävine toiveinensa, ja kummankin vanhemmat iloitsivat tulevaisesta liitosta. Pian kuitenkin havaittiin, että tämä aikomus uhkasi jäädä onnistumatta, koska näiden kelpo luonteiden kesken ilmeni omituista vastenmielisyyttä. Kenties he olivat liiaksi toistensa kaltaiset. He olivat itsenäiset, tiesivät mitä tahtoivat, pysyivät lujasti päätöksissään. Leikkitoverit rakastivat ja kunnioittivat kumpaakin. Toistensa seurassa he aina esiintyivät riitapuolina, rakentelivat aina yksin itseänsä varten, hävittivät aina kohdatessaan toistensa aikaansaannoksia, ei suinkaan kilvan pyrkien samaan päämäärään, vaan aina taistellen keskenänsä jostakin yhteisestä tarkoituksesta. He olivat varsin hyväluontoiset ja rakastettavat, vihamieliset ja ilkeätkin vain toisiinsa suhtautuessaan.
Tämä eriskummainen suhde ilmeni jo lapsuusajan leikeissä, se ilmeni yhä vuosien lisääntyessä. Poikain tapansa mukaan leikkiessä sotaa, jakautuessa puolueisiin ja ryhtyessä keskenänsä taistelemaan, uhmailevan rohkea tyttö asettui kerran johtamaan toista sotajoukkoa taistellen niin tuimasti, että vastapuolue olisi lyöty häpeälliseen pakoon, ellei sen johtaja olisi toiminut erittäin uljaasti, riistänyt vastustajattareltansa aseita ja ottanut häntä vangiksensa. Mutta vielä silloinkin tyttö puolustautui niin kiivaasti, että pojan täytyi temmata silkkinen kaulaliinansa ja sitoa hänen kätensä selän taa, jos mieli säilyttää silmänsä vihollistansa silti vahingoittamatta.
Tätä ei tyttö antanut hänelle milloinkaan anteeksi, yrittipä vielä salaa häntä vahingoittaakin, joten vanhemmat, jotka olivat jo aikoja sitten havainneet nämä kummalliset ominaisuudet, päättivät yksimielisesti erottaa nämä vihamieliset olennot ja luopua suloisista toivelmistansa.
Poika kunnosti pian itseänsä uusissa olosuhteissa. Kaikenlainen opetus pystyi häneen. Suosijat ja hänen oma halunsa määräsivät hänet sotilaan ammattiin. Kaikkialla, minne hän joutui, häntä rakastettiin ja kunnioitettiin. Hänen kelpo olemuksensa näytti vaikuttavan vain toisten hyväksi, ja hän oli, selvästi asiaa tajuamatta, varsin onnellinen menetettyänsä ainoan riitelijän, jonka luonto oli hänelle määrännyt.
Tytön mieli sitävastoin äkkiä muuttui. Lisääntyvä ikä, lisääntyvä sivistys ja vieläkin enemmän jokin sisäinen tunto vetivät häntä pois niistä kiivaista leikeistä, joita hän oli näihin asti harjoittanut poikien seurassa. Häneltä näytti ylipäänsä puuttuvan jotakin; hänen ympärillänsä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi ollut hänen vihansa arvoista. Rakastettavaksi hän ei ollut huomannut vielä ketään.
Eräs hänen naapurivastustajaansa vanhempi, varakas, huomattu, seurapiireissä kernaasti nähty, naisten suosima säätyläisnuorukainen kiintyi häneen koko sydämestänsä. Tapahtui ensi kerran, että ystävä, rakastaja, palvelija häntä tavoitteli. Se seikka, että nuori mies asetti hänet etusijalle monien muiden vanhempien, sivistyneempien, loistavampien ja vaateliaampien rinnalla, miellytti neitoa kovin. Nuorukaisen alinomainen huomaavaisuus, joka ei milloinkaan huonontunut tungettelevaisuudeksi, hänen uskollinen avunantonsa erinäisissä epämiellyttävissä tilanteissa, hänen tosin selvästi, mutta kuitenkin rauhallisesti ja vain toivorikkaasti vanhemmille esittämänsä kosinta — tyttö näet oli vielä ylen nuori — kaikki tuo hankki hänelle tytön suosion. Sitäpaitsi vaikutti osaltansa tottumus, ihmisten tietyiksi otaksumat suhteet. Hän oli niin usein kuullut itseänsä nimitettävän morsiameksi, että vihdoin itsekin uskoi se olevansa, eikä hän, enempää kuin kukaan muukaan, osannut ajatella minkään koettelemuksen olevan enää tarpeen, kun hän vaihtoi sormusta sen henkilön kanssa, jota oli kauan pidetty hänen sulhasenansa.
Koko asian rauhallista kulkua ei ollut kihlauskaan kiirehtänyt. Molemmin puolin jätettiin kaikki entisellensä, iloittiin yhdessäolosta ja tahdottiin välttämättä vielä nauttia hyvä vuodenaika tulevan vakaamman elämän kevätkautena.
Sillävälin oli toinen nuori mies etäällä ollen sivistänyt itsensä mitä parhaimmin, saavuttanut ansaitun aseman elämänurallansa ja tuli nyt lomalle omaisiansa tervehtimään. Aivan luonnollisella, mutta samalla omituisella tavalla hän jälleen seisoi kauniin naapurintytön edessä. Neidon mielessä oli viime aikoina itänyt yksinomaan ystävällisiä, morsiamellisia perhetuntoja; hän oli sopusoinnussa koko ympäristönsä kanssa, uskoi olevansa onnellinen ja olikin tavallansa. Mutta nyt oli hänen edessänsä pitkistä ajoista jälleen jotakin. Se ei ollut mitään vihattavaa, hän itse oli kadottanut vihaamiskykynsä. Ilmenipä lapsen viha, joka itse asiassa oli ollut sisäisen arvon hämärää tajuamista, nyt iloisena hämmästyksenä, ilahduttavana katseluna, suopeana myöntelynä, puolittain halukkaana, puolittain vastahakoisena lähentymisenä, ja tuo kaikki oli molemminpuolista. Pitkäaikainen poissaolo antoi aihetta pitkänlaisiin keskusteluihin. Lapsuusaikainen järjettömyyskin oli viisastuneille vain hupaisen muistelun esine, ja tuntui siltä, kuin täytyisi tuo kiusoitteleva viha hyvittää ainakin ystävällisellä, huomaavaisella kohtelulla, kuin tuohon väkivaltaiseen väärin-tuomitsemiseen pitäisi nyt liittyä nimenomainen tunnustaminen.