Nuoren miehen puolella pysyi kaikki ymmärtäväisissä, toivottavissa rajoissa. Hänen asemansa, olosuhteensa, pyrintönsä ja kunnianhimonsa askarruttivat häntä siinä määrin, että hän mielihyvin otti vastaan kauniin morsiamen ystävällisyyden kiitettävänä lisänä, silti mitenkään suhteistamatta häntä itseensä tai kadehtimatta hänen sulhastansa, jonka kanssa hän muuten oli mitä parhaissa väleissä.
Neidon laita oli aivan toisin. Hän näytti kuin unesta heränneen. Taistelu nuorta naapuria vastaan oli ollut hänen ensimmäinen intohimonsa, ja tämä kiivas taistelu oli kuitenkin vain vastustuksen muodossa ilmenevä kiivas, synnynnäisluontoinen kiintymys. Muistellessaan hän ei voinutkaan ajatella muuta, kuin että oli aina häntä rakastanut. Hän hymyili tuolle ase kädessä tapahtuneelle vihamieliselle haeskelulle, oli muistavinaan, että oli tuntunut erittäin miellyttävältä, kun toinen oli riisunut häneltä aseet, kuvitteli kokeneensa suurinta autuutta joutuessaan sidotuksi, ja kaikki, mihin hän itse oli ryhtynyt toisen vahingoksi ja mieliharmiksi, näytti vain viattomalta keinolta huomion kääntämiseksi itseensä. Hän kirosi kaiken eron, valitti horrosta, johon oli vaipunut, kirosi laahaavaa, uneliasta totunnaisuutta, joka oli voinut tuottaa hänelle niin mitättömän sulhasen; hän oli muuttunut, kaksin kerroin muuttunut, entisestänsä ja nykyisestänsä, miten asian tahtoo käsittää.
Jos joku olisi voinut kehitellä ja hänen kanssansa jakaa hänen tyystin salaamansa tunnot, niin eipä hänen tosiaankaan olisi sopinut neitoa soimata: sulhanen ei suinkaan voinut kestää vertailua naapurin kanssa, kun heidät näki vierekkäin. Jos toiselta ei käynyt epääminen jonkinlaista luottamusta, niin toinen sensijaan herätti mitä täydellisintä; jos toisen kanssa mielellään seurusteli, niin toisen toivoi kumppaniksensa, ja jos ajatteli syvempää osanottoa, erinomaisia tapauksia, niin olisi varmaan toista epäillyt toisen herättäessä täydellistä varmuutta. Sellaisia olosuhteita varten on naisilla erikoinen synnynnäinen vaisto, jonka kehittämiseen heillä on sekä syytä että tilaisuutta.
Mitä kauemmin kaunis morsian hautoi salaa mielessänsä sellaisia ajatuksia, mitä vähemmän kukaan osasi hänelle puhua mitään sulhasen hyväksi, mitään sellaista, mihin olosuhteet ja velvollisuus näyttivät neuvovan ja kehoittavan, jopa auttamaton välttämättömyyskin ehdottomasti vaativan, sitä enemmän kaunis sydän suosi yksipuolisuuttansa, ja kun nyt toisaalta neito oli ihmisten ja omaisten, sulhasen ja oman lupauksensa purkamattomasti sitoma, toisaalta ei eteenpäinpyrkivä nuorukainen mitenkään salannut ajatuksiansa, suunnitelmiansa ja toiveitansa kohdellen häntä vain uskollisen eikä edes hellän veljen tavoin, ja kun nyt vielä tuli puheeksi hänen kohta tapahtuva poislähtönsä, niin näytti siltä, kuin hänen aikaisempi lapsenmielensä kaikkine salavihoinensa ja väkivaltaisuuksinensa olisi jälleen herännyt ja nyt, korkeammalle elämänasteelle ehdittyänsä, suuttuneena valmistautunut vaikuttamaan entistä ankarammin ja tuhoisammin. Hän päätti kuolla rangaistakseen muinoin vihaamaansa ja nyt kiihkeästi rakastamaansa hänen tunteettomuutensa vuoksi ja solmiakseen nyt, kun hänen ei pitänyt saada häntä omaksensa, ikuisen liiton ainakin hänen mielikuvituksensa, hänen katumuksensa kanssa. Nuorukaisen ei pitänyt päästä irti hänen kuolleesta kuvastansa, hänen ei pitänyt lakata soimaamasta itseänsä siitä, ettei ollut tuntenut, tutkinut eikä pitänyt arvossa vainajan mieltä. Tämä omituinen mielettömyys seurasi neitoa kaikkialle. Hän peitti sen kaikenlaisiin valhemuotoihin, ja vaikka hän näyttikin ihmisten mielestä kummalliselta, ei kukaan ollut kyllin tarkkaavainen tai älykäs keksiäksensä todellisen sisäisen syyn.
Sillävälin olivat ystävät, sukulaiset ja tuttavat järjestelleet juhlia väsymykseen asti. Kului tuskin päivääkään, jolloin ei olisi keksitty jotakin uutta ja odottamatonta. Koko tienoolla oli tuskin ainoatakaan kaunista paikkaa, jota ei olisi koristettu ja valmistettu lukuisien vieraiden vastaanottamista varten. Nuori tulokkaammekin tahtoi vielä ennen lähtöänsä tehdä minkä katsoi asiaksensa ja kutsui nuoren parin muutamain läheisten sukulaisten keralla purjehdusretkelle. Astuttiin isoon, kauniiseen, koristettuun alukseen, huvipurteen, joka sisälsi pienen salin ja muutamia huoneita ja näytti siirtävän aalloille maallaolon mukavuudet.
Suuri virta kuljetti purtta alaspäin soiton kaikuessa. Seurue oli kokoontunut kuumana päivänaikana alasuojiin huvitellakseen itseänsä seura- ja onnenleikeillä. Nuori isäntä, joka ei voinut milloinkaan olla toimettomana, oli asettunut peräsimeen vapauttaen hetkeksi vanhan laivurin, joka oli nukahtanut hänen viereensä. Valvovan täytyi nyt olla erittäin varovainen, sillä alus lähestyi erästä kohtaa, missä kaksi saarta ahdistaa uoman kapeammaksi muodostaen milloin toiselta, milloin toiselta puolen ulkonevine hiekkarantoinensa vaarallisen kulkuväylän. Huolellinen ja terävästi tähyävä peränpitäjä oli jo herättämäisillään laivurin, mutta rohkaisi samassa mielensä ja suuntasi päin kapeata kohtaa. Samassa ilmestyi kannelle hänen kaunis vihollisensa kukkaseppele hiuksissaan. Hän otti seppeleen ja heitti sen peränpitäjälle.
Ota se muistoksi, huusi hän.
Älä häiritse minua! huudahti vastaukseksi nuori mies koppoen seppeleen käteensä, minä tarvitsen kaikki voimani ja koko tarkkaavaisuuteni!
Minä en sinua enää häiritse, huudahti neito, sinä et minua enää näe!
Tuon sanottuansa hän kiiruhti aluksen kokkaan syöksyen sieltä veteen.