Kuului ääniä: Pelastakaa, pelastakaa, hän hukkuu!
Peränpitäjä oli mitä kamalimmassa pulassa. Melu herättää vanhan laivurin, hän aikoo tarttua peräsimeen, nuorempi tahtoo sen hänelle luovuttaa, mutta on jo liian myöhäistä: alus ajautuu karille. Samassa silmänräpäyksessä nuori mies heittää yltänsä haitalliset vaatekappaleet, syöksyy veteen ja ui kauniin vihollisensa jälkeen.
Vesi on ystävällinen elementti sille, joka sen tuntee ja osaa sitä käsitellä. Se kantoi häntä, ja taitava uimari vallitsi sitä. Hän saavutti pian edellänsä liukuvan kaunottaren, tarttui häneen, osasi hänet nostaa ja pitää vedenpinnan yläpuolella; molemmat tempasi vuolas virta mukaansa, kunnes saaret ja karit olivat kaukana heidän takanansa ja kymi jälleen alkoi vaeltaa leveänä ja hitaasti. Vasta nyt nuori mies toipui ensimmäisestä ankarasta hädästä, jonka aikana hän oli toiminut tajuttomasti, konemaisesti; hän kohotti päätänsä, silmäili ympärillensä ja ui minkä jaksoi kohti laakeata pensaikkorantaa, joka mukavasti ulkoni virtaan. Siellä hän laski maahan kauniin taakkansa, mutta siinä ei näyttänyt olevan elämänhenkäystäkään jäljellä. Nuori mies oli epätoivoissaan, mutta samassa osui hänen katseensa polkuun, joka johti pensaikon halki. Hän otti jälleen kannettavakseen kalliin taakkansa, näki pian yksinäisen asumuksen ja saapui sinne. Siellä asui hyvää väkeä, eräs nuori aviopari. Onnettomuus, hätä oli pian ilmoitettu. Se, mitä nuori mies hieman harkittuansa pyysi, toimitettiin. Kirkas tuli paloi liedessä; vuoteeseen levitettiin villapeitteitä; tuotiin nopeasti turkkeja, nahkasia ja mitä muuta lämmittävää löydettiin. Tässä sysäsi pelastamishalu syrjään kaikki muut mietteet. Kaunista, puolittain jäykistynyttä ruumista yritettiin kaikin tavoin herättää eloon. Se onnistuikin. Hän avasi silmänsä, näki ystävän, kietoi ihanat käsivartensa hänen kaulansa ympäri. Niin he olivat kauan; neidon silmistä tulvahtivat kyynelet tehden hänet täysin terveeksi.
Tahdotko minut jättää, huudahti neito, nyt, kun olen sinut jälleen löytänyt?
En koskaan, en koskaan! vakuutti toinen tietämättä mitä sanoi tai teki. Mutta säästä itseäsi, huudahti hän lisäksi, ajattele itseäsi itsesi ja minun tähteni!
Neito ajatteli nyt itseänsä ja havaitsi vasta nyt, missä tilassa oli. Hän ei voinut hävetä rakastettuansa, mutta salli mielellänsä hänen poistuvan, sillä hänen vaatteensa olivat yhä vielä likomärät.
Nuori aviopari neuvotteli; mies tarjosi nuorukaiselle ja hänen vaimonsa neidolle hääpukunsa, jotka olivat vielä täydelliset kahden henkilön pukemiseksi alusta loppuun. Lyhyessä ajassa olivat molemmat seikkailijat pukeutuneet, vieläpä kauniistikin. He näyttivät erittäin somilta, ihmettelivät jälleen kohdatessaan toistensa asua, ja syleilivät toisiansa kiihkeästi, samalla kuitenkin puolittain hymyillen valepuvuillensa. Nuoruuden tarmo ja lemmen virkeys toivuttivat heidät muutamassa hetkessä täysin entisellensä, ja jos vain olisi soitto kaikunut, olisi heidät voinut kutsua tanssimaan.
Siirtyminen vedestä maalle, kuolemasta elämään, perheenpiiristä erämaahan, epätoivosta hurmioon, välinpitämättömyydestä kiintymykseen, hehkuvaan rakkauteen, vieläpä aivan lyhyessä hetkessä — se oli liikaa yhdellä kertaa käsitettäväksi, tuntui siltä, kuin pään olisi täytynyt haljeta tai joutua sekaisin. Sellaisen yllätyksen sietämiseksi täytyy sydämen olla ensi sijassa vaikuttamassa.
Kerrassaan toisiinsa unohtuneina he voivat vasta jonkin ajan kuluttua ajatella alukseen jääneiden pelkoa ja levottomuutta, ja melkeinpä oli heidän itsensä vaikea ilman pelkoa ja levottomuutta ajatella, kuinka heidät jälleen kohtaisivat.
Pakenemmeko, piiloudummeko? kysyi nuorukainen.