Me emme eroa toisistamme, sanoi neito nojaten hänen rintaansa.
Talon isäntä, joka oli kuullut heiltä kertomuksen karilleajautuneesta aluksesta, riensi enempää kyselemättä rantaan. Pursi tuli onnellisesti virtaa alaspäin; se oli suurella vaivalla saatu irroitetuksi. Sitä ohjattiin eteenpäin, tietämättä minne, toivoen kadonneitten löytyvän. Kun nyt isäntä huutaen ja viittoen veti puoleensa heidän huomionsa, juoksi erääseen kohtaan, missä näkyi edullinen maihinlaskupaikka, eikä lakannut viittomasta ja huutamasta, niin alus kääntyi rantaan. Millainen näytelmä siellä odottikaan maihin astuvia! Kihlautuneiden vanhemmat riensivät ensimmäisinä rannalle; rakastava sulhanen oli melkein suunniltansa. Tuskin olivat vanhemmat saaneet kuulla rakkaiden lastensa pelastuneen, kun viimeksimainitut jo astuivat oudoissa vaatteissansa esiin pensaikosta. Heitä ei tunnettu, ennenkuin he olivat saapuneet aivan luo.
Mitä näenkään? huudahtivat äidit.
Mitä näenkään? huudahtivat isät.
Pelastuneet polvistuivat heidän eteensä.
Lapsenne! huudahtivat he; kihlautuneet lapsenne! Antakaa meille anteeksi! pyysi neito.
Antakaa meille siunauksenne! pyysi nuorukainen.
Antakaa meille siunauksenne! huudahtivat molemmat kaikkien seisoessa vaiti ja hämmästyneinä. Siunauksenne! kaikui pyyntö kolmannen kerran, ja kukapa olisi voinut sen evätä?
YHDESTOISTA LUKU.
Kertoja vaikeni tai oli pikemmin jo lopettanut, kun samassa huomasi Charlottan olevan ankaran mielenliikutuksen vallassa, jopa nousevankin ja lähtevän huoneesta sanattomasti anteeksi pyytäen. Tarina näet oli hänelle tuttu. Tuo kaikki oli tosiaankin tapahtunut kapteenille ja eräälle naapurin neidolle, ei tosin aivan sillä tavalla kuin englantilainen kertoi, mutta kuitenkin pääpiirteiltänsä sellaisena, vain yksityiskohdiltansa kehiteltynä ja koristeltuna, kuten sellaisten tarinain yleensä käy niiden kulkiessa ensin suusta suuhun ja sitten taitavan kertojan mielikuvituksen tietä. Lopulta vastaa enimmäkseen kaikki, eikä mikään, todellisuutta.