Seuraavana aamuna paistoi aurinko kirkkaasti, ja heti aamiaisen jälkeen päätettiin, että kaikki kolme heti koulun päätyttyä lähtisivät Kutripäätä etsimään, senhän täytyi olla jossakin. Iltapäivällä tahtoivat he tehdä samaa ja olivat kaikki vakuutettuja, että sen illaksi täytyisi löytyä. Äitikin sanoi lapsille vielä lohdutukseksi, että isä oli jo varhain aamulla lähettänyt Hannun etsimään elukkaa kaikkialta, sitenhän oli hyviä toiveita sen löytämisestä. Onnellisimmaksi tunsi näistä toiveista itsensä Liisa, joka ajatteli, ettei hänen nyt tarvitsisikaan sanoa mitään, kaikki tulisi kai ilmankin ennalleen.
Sinä päivänä etsittiin karitsaa pitkin koko Rechbergiä, joka talosta sitä kysyttiin, mutta Kutripää oli kuin hävinnyt maan pinnalta. Ei yksikään ihminen ollut sitä koskaan nähnyt, ei missään näkynyt siitä jälkeäkään. Sitä etsittiin ja kyseltiin vielä muutamia päiviä, mutta turhaan. Sitten sanoi ylimaaherra, että oli kylliksi haettu, se ei auttaisi enää mitään, joko ei eläinrukka enää ollut elossa tai oli se eksynyt aivan etäälle.
Muutaman päivän perästä satoi ensi lumi, ja niin taajaan ja suurina putoilivat hiutaleet, että lyhyessä ajassa koko puutarha oli lumen peitossa, ja tuo valkea peite kohosi puoliväliin pensasaitaa. Muulloin olivat lapset joka vuosi suunnattomasti iloinneet ensi lumesta ja huudahdelleet ja riemahdelleet sitä enemmän, kuta enemmän hiutaleet ryöppysivät.
Nyt olivat he aivan hiljaa ja katselivat mikä mistäkin akkunasta, ja jokaisen täytyi itsekseen ajatella Kutripäätä, joka ehkä makasi jossain kylmän lumen alla, tai koetti kahlata siinä eikä voinut ja huusi tutulla äänellään surkeasti apua, eikä kukaan kuullut eikä auttanut sitä. Kun isä vielä illalla kotiin tullessaan sanoi: "Tulee pureva pakkanen yöksi, lumi on jo kovaksi jäätynyt. Jos eläinrukka vielä on jossain ulkona eikä ole kuollut, niin menehtyy se ensi yönä surkealla tavalla. Kunpa en olisi koskaan tuonut karitsaraukkaa kotiin!" —, silloin puhkesi Kaarlo niin surkeaan valitukseen, ja Kurt ja Liisa, myöskin täynnä tuskaa yhtyivät siihen niin sydäntä vihlovasti, että isä jätti huoneen, ja äiti koetti nyt parhaansa mukaan lohduttaa. Siitä alkaen ei ylimaaherra enää milloinkaan puhunut karitsasta, ja äiti puhui lapsille armaasta joulujuhlasta, kun he uudelleen alkoivat surra Kutripäätä. Hän sanoi heille, että Jeesus-lapsi oli tullut ilahuttamaan kaikkia sydämiä, ja että tämä juhlapäivä nyt pian tulisi ja tekisi heidätkin taas iloisiksi. Mutta kun säälivä Kaarlo kylminä, pimeinä iltoina taas alkoi valitella: "Kunpa vain ei Kutripään täytyisi palella tai väristä kuoliaaksi tuolla ulkona!", silloin lohdutti äiti: "Katsohan, Kaarlo, kyllä hyvä Jumala huomaa pienet eläimetkin, hän on voinut valmistaa Kutripäälle johonkin lämpimän vuoteen ja antaa sille hyvin käydä. Ja joskaan se ei enää ole meidän luonamme, emmekä voi sitä hoitaa, niin tyytykäämme nyt kumminkin ja jättäkäämme Kutripää kokonaan hyvän Jumalan haltuun."
Kurtkin kuunteli tarkkaavaisesti äidin siten lohduttaessa Kaarloa, ja niin veljekset vähitellen tulivat taas ihan iloisiksi, uskoivat Kutripään kokonaan hyvän Jumalan haltuun ja iloitsivat nyt päivä päivältä enemmän ja toivehikkaammin lähestyvästä joulujuhlasta. Mutta Liisa ei tullut iloiseksi heidän kerallaan, häntä ikäänkuin painoi raskas kuorma, joka aivan masensi hänet eikä koskaan enää antanut hänen tulla iloiseksi. Öisin näki hän unissaan Kutripään makaavan nälkään kuolemaisillaan ja jähmettyneenä lumessa, ja se katsoi häneen kovin surullisin silmin ja sanoi: "Sinä sen teit." Silloin heräsi Liisa itkien, ja kun hän myöhemmin tahtoi hauskutella veljien kanssa, ei hän voinut, sillä hänen täytyi aina ajatella: Jos nuo molemmat tietäisivät, että hän sen oli tehnyt! Isää ja äitiä ei hän enää koskaan saattanut katsoa suoraan silmiin, sillä hänhän oli salannut heiltä, mitä hänen olisi pitänyt tunnustaa, eikä hän nyt enää mitenkään voinut saada sitä sanotuksi, sillä nyt oli hän jo niin kauan luulotellut vanhemmille olevansa tietämätön asiasta.
Siten ei Liisalla ollut yhtään hauskaa hetkeä enää, ja päivä päivältä näytti hän surullisemmalta ja onnettomammalta, ja kun Kurt ja Kaarlo tulivat hänen luokseen ja sanoivat: "Iloitsehan sinäkin, Liisa, kerran, nyt tulee joulu joka päivä lähemmäksi, ja ajatteleppas, mitä kaikkea saattaakaan tulla!" silloin nousivat heti kyyneleet Liisan silmiin ja puoleksi itkien sanoi hän: "Minä en voi enää iloita, en milloinkaan, en ikinä enää, en joulunakaan." Se tuntui sääliväisestä Kaarlosta sentään liian surulliselta ja hän sanoi Liisalle kylläkin lohduttavasti: "Katsos, Liisa, kun ei enää voi mitään tehdä, silloin jättää kaikki hyvän Jumalan haltuun ja silloin tulee taas iloiseksi, kun vain ei ole tehnyt mitään pahaa, äiti on sen sanonut." Mutta silloin Liisa vasta oikein alkoikin itkeä, niin että Kaarloa rupesi pelottamaan ja hän hyppäsi pystyyn ja juoksi pois kuten Kurt jo ennen oli tehnyt, sillä hänestä oli kovin ikävää, että iloinen Liisa oli niin muuttunut.
Äitikään ei ollut voinut olla huomaamatta muutosta Liisan olennossa. Usein hän hiljaisuudessa tarkkasi lasta, mutta ei tehnyt mitään kysymyksiä hänelle.
Neljäs luku.
Mitä hyvä Jumala antaa.
Marraskuu oli loppuun kulumassa. Lumi oli kohonnut vielä paljon ylemmäs, päivä päivältä yltyi nyt pakkanen. Altkirchissä siirteli isoäiti ohutta peittoansa edestakaisin, hän ei tahtonut enää ensinkään lämmetä sen alla. Huone olikin aika kylmä, sillä siellä oli vain pieni puuvarasto, ja tässä paksussa lumessahan ei saattanut löytää yhtään risua. Kahvia keitettiin vain harvoin ja pavut täytyi nyt aina survoa kivillä, mylly oli ainaiseksi pilalla, eikä ollut varaa uuteen. Isoäiti paralla oli paljon valitettavaa ja voivoteltavaa. Isoisä istui enimmäkseen uuninrahilla, koetti viihdyttää valittelevaa ja punoi sillävälin pieniä pajuvakkojaan.