Kun Liisan oli aika palata kotiin, lähti ystävätär heti saattamaan häntä, ja niin paljon oli heillä yhä vielä sanottavaa toisilleen, että he olivat aivan huomaamattaan ehtineet Liisan kodin luona olevalle, pienelle jyrkänteelle. Maria jätti nopeasti hyvästi, ja Liisa kiiruhti tietä ylös, olihan jo tullut pimeä. Nyt tultuaan pihalle, välähti kuin salama hänen mieleensä ajatus: "Missä on Kutripää?" Hän tiesi ottaneensa sen mukaansa, nähneensä sen sitten vielä syövän lehtiä pensasaidasta, sitten oli hän sen aivan unohtanut eikä enää yhdelläkään silmäyksellä tarkannut sitä. Mitä suurimman kauhun vallassa syöksyi hän taas vuorta alas ja huusi joka taholle: "Kutripää! Kutripää! Missä olet? Tulehan nyt! Tule nyt!" Mutta kaikki oli hiljaa, Kutripäätä ei näkynyt missään. Liisa juoksi takaisin talonpoikaistaloon asti. Asuinhuoneen akkunoista loisti jo tuli, hän saattoi kiviportailta talon edustalla hyvin nähdä sisälle. He istuivat siellä kaikin illallispöydässä, isä, äiti ja Maria, hänen veljensä ja rengit, ja uuninrahilla makasi vanha kissa. Mutta ei missään ollut jälkeäkään Kutripäästä näkyvissä, miten Liisa tähystelikin joka nurkkaan. Nyt juoksi Liisa rakennuksen ympäri puutarhaan, ympäri koko pensasaidan ja taas puutarhaan ja siellä pensasaidan sisäpuolitse yhä houkutellen: "Kutripää, tulehan nyt! Tulehan nyt!" Kaikki turhaan, karitsasta ei ollut jälkeäkään näkyvissä eikä kuuluvissa. Liisan tuska yhä kasvoi. Tuli yhä pimeämpi, ja tuuli ulvoi yhä kovemmin ja oli vähällä pyyhkäistä hänet mukaansa. Hänen täytyi palata kotiin, mitä piti hänen tehdä? Hän ei voinut sanoa kadottaneensa Kutripäätä, koska hän oli sen unohtanut. Mutta äidille tahtoi hän sen sanoa. Hän juoksi voimainsa perästä vuorta ylös. Kotona oli jo kaikki illallista varten valmiina, isäkin oli jo saapunut. Liisa hyökkäsi huoneeseen niin punaisena ja kuumana, tukka hajallaan, että äiti sanoi: "Tuollaisena et voi tulla pöytään, lapsi; mene ensin siistimään itsesi." Ja isä lisäsi: "Näin myöhään ei sinun yleensä pidä tulla kotiin! Häviä nyt ja tule heti muuttuneena takaisin, taikka ei ole enää mitään syötävää." Liisa totteli nopeasti. Syömisestä ei ollut väliä, paljon mieluummin olisi hän ollut tulematta enää ollenkaan, mutta se ei käynyt päinsä. Hän palasi masentuneena paikalleen. Hän pelkäsi hirveästi, mitä muita huomautuksia ja kysymyksiä vielä tulisi. Mutta ennenkuin kukaan vielä saattoi sanoa hänelle sanaakaan, kiinnitti kaikkien perheenjäsenten huomiota eräs uusi tapaus.
Hannu-renki pisti päänsä ovesta sisään ja sanoi: "Luvallanne, herra ylimaaherra, ovathan lapset kaikki kotona kuten Katri sanoo, eikä pikkulammas ole vielä tallissa."
"Mitä?", sanoi ylimaaherra tulistuen. "Siinä nyt ollaan! Kuka on ottanut sen ulos? Kuka sen on tehnyt?"
"En minä vain!" — "En minä vain!" — "Minä en varmastikaan!" — "En minäkään!", huusivat Kurt ja Kaarlo niin raivokkaasti yhteen ääneen, ettei ensinkään saattanut kuulla, vaikeniko Liisa, vai huusiko hänkin. Äiti sanoi hilliten: "Älkäähän nyt niin myrskyisesti. Liisa varmaan ei ole sitä tehnyt, jo iltapäivällä juoksi hän yksin ystävättärensä Marian luo ja palasi vasta muutamia hetkiä sitten."
"Siis on kumminkin toinen teistä sen tehnyt", keskeytti isä nopeasti suunnatessaan läpitunkevan katseen molempiin poikiin.
Vastaukseksi kaikui hänelle suunnaton huuto: "En minä vain!" — "En minä vain!" — "Minä en varmastikaan!" ja molemmat katselivat niin rehellisesti silmät selällään isää, että tämä heti huudahti: "Ei, ei, eivät he sitä ole tehneet. Sitten on Hannu mahtanut jättää tallinoven auki lampaan ollessa siellä, ja se lienee samassa silmänräpäyksessä juossut ulos; mutta sekin näyttää minusta niin epätodenmukaiselta, pitääpä käydä katsomassa."
Isä jätti huoneen tutkiakseen asiaa vielä ulkona tallissa.
Kun nyt syyttämisen ja puolustuksen aiheuttama kiihtymys oli ohi, sai toinen vaikutus vallan. Yhtäkkiä pani Kaarlo päänsä käsivarrelleen ja nyyhkytti ääneen surkeasti: "Nyt on Kutripää hukassa! Me emme saa sitä enää! Nyt täytyy sen kuolla kurjuuteen!"
Nyt yhtyi Kurtkin häneen. Ääneen itkien huudahti hän: "Niin, nyt tulee yhä kylmempää, eikä sillä ole mitään syötävää ja sen täytyy paleltua ja menehtyä." Ja vielä kovemmin kuin nämä molemmat alkoi nyt Liisa itkeä ja valittaa. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta saattoi selvästi kuulla, kuinka paljon tuskaisempi ja syvempi hänen surunsa vielä oli kuin hänen veljiensä, ja Liisahan kyllä tiesi, miksi. Vielä kun myöhemmin Kurt ja Kaarlo aikoja sitten olivat nukahtaneet patjoilleen ja näkivät iloisia unia Kutripäästä, makasi Liisa vielä levottomuuden vallassa vuoteessaan eikä saanut unta. Häntä ei vaivannut ainoastaan sääli karitsaa kohtaan, joka nyt arkana ja hyljättynä harhaili ulkona, vaan hän myös tiesi itse aiheuttaneensa sen ja lisäksi oli hän vielä salannut asian, vaikka hänen olisi pitänyt se tunnustaa.
Liisa ei tosin ollut huutanut mukana: "En minä vain! En minä vain!" mutta hän oli vaijennut, kun äiti niin luottavasti sanoi: "Liisa ei ole voinut sitä tehdä", ja lapsi tunsi kyllin selvästi, että hän oli salaamisellaan tehnyt saman vääryyden kuin jos hän olisi valehdellut. Liisa oli sangen onneton eikä saanut lohdutusta eikä rauhaa, kunnes hän päätti heti seuraavana aamuna ilmaista kaikki äidille, ehkäpä Kutripää sentään vielä löytyisi.