Kolmas luku.
Mitä salaaminen vaikuttaa.
Seuraavana päivänä oli pääkysymyksenä, mikä karitsan nimeksi pantaisiin. Liisa ehdotti, että sille annettaisiin nimi "Eulalia", sillä se oli hänen ystävättärensä kissan nimi ja tuntui hänestä erittäin kauniilta. Mutta veljet eivät tahtoneet siitä mitään tietää, nimi oli heistä liian pitkäveteinen. Kurt ehdotti nimeä "Neero", sillä se oli hänen ihailemansa suunnattoman suuren koiran nimi alhaalta myllyltä. Mutta Liisa ja Kaarlo eivät ensinkään halunneet karitsan nimeksi samaa kuin tuon leveäkuonoisen koiran. Nyt kysyttiin äidin neuvoa asiassa, ja hän ehdotti, että elukkaa kutsuttaisiin oman laatunsa mukaisesti "Kutripääksi".
Tästä nimestä olivat lapset heti yksimielisiä, ja se oli karitsan nimi siitä lähtien. Valkoisen, soman Kutripään tuottama ilo oli kaikkien kolmen mielestä kaikkia muita iloja ja huveja parempi. Jokaisena lomahetkenä se haettiin navetastaan ja sitä kuljetettiin sinne tänne.
Välistä lähtivät lapset kaikin yhdessä ulos ja veivät Kutripään ylös laitumelle tai metsikköön ja istuutuivat sen kera sinne. Liisan tällöin penkillä istuessa ja elukan tuttavallisesti pannessa päänsä hänen helmaansa, juoksivat Kurt ja Kaarlo läheiselle apilaspellolle ja toivat oivia, meheviä lehtiä. Ne söi Kutripää sitten suurella mielihyvällä toisen toisensa perästä heidän kädestään ja määki vähä väliä varsin iloisesti.
Toisinaan haki joku lapsista yksinään karitsan tallista ja otti sen mukanaan retkelle, kun oli toimitettava joku asia alhaalla myllyllä tai leipurilla tai vanhan pesumummon luona. Silloin asteli karitsa aina iloisesti kuljettajansa rinnalla ja tuntui aivan hyvin ymmärtävän, kun Kurt ja Liisa ja erikoisesti sen hyvä ystävä Kaarlo sille näillä matkoilla puhelivat. Se vastasi tällöin vähäväliä myöntävällä, iloisella määkinällä ja katseli sen lisäksi seuraajaansa niin hartaan ymmärtäväisesti, ettei ollut epäilemistäkään Kutripään vilkkaasta osanotosta keskusteluun. Päivä päivältä tuli se myös yhä tuttavallisemmaksi ja hellemmäksi lapsia kohtaan. Nyt painautui se aina heti sitä vasten, joka haki sen tallista, ikäänkuin sen oma emä olisi tullut. Lapset myös rakastivat sitä päivä päivältä yhä enemmän ja hoitivat ja paimensivat sitä ja veivät sen kävelyjen ja hauskojen keskustelujen jälkeen aina huolellisesti takaisin tallissa olevaan pieneen karsinaansa pehmeälle olkivuoteelleen.
Kutripää viihtyi tuossa mainiossa hoidossa niin hyvin, että se kävi varsin lihavaksi ja näytti lumivalkeine villakiharoineen niin siistiltä ja sievältä kuin olisi se aina ollut pyhäpuvussa.
Niin kului kaunis, aurinkoinen syksy, ja oli tullut marraskuu niin pian, etteivät lapset vielä koskaan olleet sellaista huomanneet. Nythän saattoi jo puhua joulusta, sillä johan sen juhlan täytyi tulla seuraavassa kuussa. Kurt ja Kaarlo voivat hyvästi yhdistää nykyhetken ilot ja tulevaisuuden toiveet ja siten nauttia kaksin verroin. Niinpä he iloitsivatkin lakkaamatta Kutripäästään ja jokaisella kävelyllään kertoivat he sille kaikesta ihanuudesta, minkä joulujuhla toisi mukanaan, ja luettelivat sille kaikki esineet, joita he salaa toivoivat Jeesus-lapselta. Kutripää kuunteli silloin hyvin tarkkaavaisesti, eivätkä veljekset olleet antamatta sillekin toiveita saada osansa juhlalahjoista. Niinpä he useimmiten nauttivatkin kaikin kolmin näistä ihanista toiveista ja tulivat siten päivä päivältä vielä tuttavallisemmiksi keskenään.
Liisa oli hieman erilainen. Kun hänellä oli odotettavissa joku uusi, suuri ilo, valtasi se hänet kuumeentapaisesti ja täytti silloin niin kaikki hänen ajatuksensa, että entiset ilot joutuivat kaikki syrjään. Nyt oli Liisalla erikoisen hyvä ystävä suuressa talonpoikaistalossa alas Ziller-purolle johtavan tien varrella, ystävällinen Maria, joka aina mieluisasti suostui kaikkiin Liisan aikeisiin. Tätä ystävätärtä tahtoi Liisa nyt niin mielellään kerran käydä tervehtimässä, sillä hänen kanssaan saattoi hän puhella paremmin perinjuurin joulujuhlaa koskevista toiveistaan ja odotuksistaan kuin veljien kanssa, joilla oli niin peräti erilaiset toiveet ja jotka eivät edes käsittäneet hänen omiaan.
Äiti antoikin Liisan mennä kyläilylle, hän sai lähteä ensimäisenä vapaana iltapäivänä. Hän malttoi töin tuskin odottaa, kunnes äiti vielä oli sitonut hänen ympärilleen lämpimän villahuivin, joka kyllä oli tarpeen kylmässä marraskuun tuulessa. Sitten riensi Liisa hypellen tiehensä, ja äiti katseli vielä lastaan, kunnes tämä oli ehtinyt puoliväliin rinnettä alas, sitten palasi hän sisälle. Samassa juolahti Liisan mieleen, että matkaa oli koko pitkältä ja että oikeastaan olisi ollut hauskaa ottaa Kutripää seuraksi mukaan, elleivät veljet jo olleet sitä ottaneet. Nopeasti palasi hän takaisin, juoksi talliin, löysi Kutripään rauhallisena makaamassa pahnoillaan, otti sen kiireesti ulos ja juoksi nyt sen kanssa alaspäin kuivaa tietä pitkin, jolla kirjavat syyslehdet lensivät hänen ympärillään tuulessa. Lyhyessä ajassa olivat he alinomaa juosten päässeet matkansa perille. Pian käveli Liisa syvällisiin keskusteluihin vaipuneena edestakaisin talon edustalla Kutripään hyvillään pureksiessa lehtiä pensasaidasta, joka ympäröi puutarhaa. Ystävyksetkin virkistivät itseään pitkien neuvottelujen välillä syömällä makeita päärynöitä ja mehukkaita, punaisia omenia, joita oli runsaasti, sillä Marian äiti oli heti tuonut suuren kopallisen hedelmiä, ja mitä lapset eivät jaksaneet syödä, se piti Liisan ottaa mukaansa. Niin oli aina ollut, sillä talossa kasvoi runsaasti hyviä omenia ja päärynöitä.