Mutta nyt — siinähän ne tutut äänet olivat, ne kuuluivat jo etäältä varsin kiihtyneiltä. Äiti juoksi ulos — aivan oikein, siinä he kiipesivät ylös, ja kun lapset huomasivat äidin, juoksivat he toinen toistaan nopeammin voidakseen ensiksi kertoa; pikku Kaarlo vain jäi kauas toisten jälkeen. Kurt ja Liisa hyökkäsivät melkein yhtaikaa äidin luo ja tahtoivat molemmat kertoa kaiken samalla kertaa, mutta samassa kuului toiselta taholta luja ääni: "Illalliselle! Illalliselle!" Nämä sanat lausui ylimaaherra, joka juuri palasi toimistaan ja rupesi kotijärjestyksen ylläpitäjäksi.
Kun nyt kaikki istuivat rauhassa pöydän ääressä, saattoi kertominen alkaa, mutta nyt se ei tahtonutkaan kohta oikein sujua, sillä ensiksi oli selitettävä, mitä oli tapahtunut, koska lapset eivät olleet tulleet kahviajaksi kotiin, — määräys, jota oli noudatettava.
Vihdoinkin saatiin selville, että Liisan mielestä oli aika käynyt liian pitkäksi ylhäällä metsikössä ja hän oli ehdottanut, että kavuttaisiin ylös vanhan lehmuksen luo. Koska sieltä näki ylös kappelille ja alas Ziller-purolle ja kapealle sillalle, oli Liisan vallannut vastustamaton halu kerran juosta sinne asti ja katsella kaikkea ympäristöllä, ja portaan keikkumista ja vapisemista muisteli hän vielä suurena nautintona eräästä aikaisemmasta huviretkestä asti. Heti olivat veljetkin suostuneet aikeeseen, ja niin kiiruhdettiin matkalle, joka lopulta huomattiin kumminkin paljoa pitemmäksi kuin miltä se oli näyttänyt. Kun nyt luvaton retki oli tunnustettu, ja varoitettu toiste siten seuraamasta jokaista mielijohdetta, päästiin täyteen kertomisen vauhtiin. Ensin puhuttiin kappelista, sitten molemmista lapsista, sitten lammaslaumasta ja sitten vietä kerran alusta alkaen ja vielä perinpohjaisemmin. Lopuksi seurasi kuvaus hauskasta Ziller-puron yli menosta ja kuinka siinä oli käynyt. Tästä kuvauksesta kyllä seurasi, että isä ankarasti kielsi vastedes kaikki retket Ziller-purolle. Tuo häilyvä silta oli laitos, jonka poistamista ylimaaherra jo kauan oli innokkaasti ajanut, mutta joka siitä huolimatta yhä vain säilyi entisellään.
"Kaarle paksu lepää päivätyöstään, ja teidänkin päivätyönne lienee jo lopussa", sanoi nyt isä ja pudisteli vähän vieressään olevaa tuolia, jolle Kaarlo sillävälin oli nukahtanut, sillä hän oli kestänyt suuren ponnistuksen. Tätä hyvää ensi unta ei kumminkaan ollut niinkään helppo keskeyttää, ja yhtäkkiä tarttui isä tuoliin ja kantoi sen ynnä nukkujan makuuhuoneeseen, ja hypellen seurasivat muut lapset perässä ja riemuitsivat tuosta oivasta kepposesta. Viimeiseksi tuli äiti ja häneltä oli aika vaiva saada yksi lapsista hereille ja toiset levolle.
Siitä päivästä lähtien ei kulunut ainoatakaan aamiaista, päivällistä tai illallista ilman että lapset toinen toisensa perästä, yhä uudelleen ja joka äänilajissa lausuivat sanat: "Kunpahan meillä vain olisi sellainen karitsa!" Vihdoin kyllästyi ylimaaherra siihen.
Eräänä iltana äidin istuessa lasten kera pöydän ympärillä ja pikku Kaarlon, jonka aika vanhempien lasten koulutehtäviään harjoitellessa tuli pitkäksi, juuri kuudennen kerran toistaessa: "Kunhan meillä vain olisi —", avasi isä yhtäkkiä oven selkosen selälleen, ja sisään hyppäsi todellinen, elävä karitsa. Pikku elukka oli lumivalkean, kiharaisen villan peittämä ja niin soma, etteivät lapset sellaista olleet vielä koskaan nähneet. Nyt syntyi sellainen ilometeli, sellainen hälinä ympäri huonetta, ettei enää sanaakaan saattanut kuulla, sillä karitsa kiiti etsien ja määkien nurkasta toiseen etsien tietä ulos, ja kaikki kolme lasta ilosta huutaen juoksivat sen perässä. Mutta yhtäkkiä kajahti isän luja ääni: "No niin, nyt riittää! Nyt pääsee pikku lammas ensiksikin uuden uutukaiseen navettaansa, ja te tulette luokseni kuulemaan, mitä minulla on teille sanottavana." Lapset saivat ensin saattaa karitsansa ulos, ja he tuumivat suuresti kummastuneina, missä pikku elukalle varustettu uusi navetta sijaitsisi ja minkä näköinen se olisi.
Aivan oikein, ihka uusista laudoista oli laitettu pieni osasto kauas hevostallin perälle, ja siinä oli kauniita, valkeita olkia, joilla karitsa saisi maata. Karsinaan oli asetettu pieni häkkikin; siihen sopi kaataa ruohoja, heiniä ynnä muuta, mikä karitsalle hyvältä maistui. Kun se nyt oli asetettu hyvästi nukkumaan pahnoilleen ja makasi aivan hiljaa ja hengitti enää vain hiukan pelokkaasti, silloin sanoi isä, että nyt sen piti saada nukkua, sulki matalan oven ja viittasi lapsia seuraamaan itseään.
Sisällä huoneessa istuutui hän, asetti kolme lastaan eteensä, kohotti etusormensa ja sanoi vakavasti:
"Kuunnelkaa nyt minua tarkasti ja ajatelkaa, mitä kuulette. Olen ottanut pikku lampaan emänsä luota antaakseni sen teille. Nyt tulee teidän olla sille emän sijassa, kaita ja hoitaa sitä, niin että se alkaa viihtyä luonanne eikä kuole koti-ikävään. Teidän tulee joka joutohetkenä ottaa se ulos, leikkiä sen kanssa ja kävelyttää sitä, Voitte viedä sen ylös laitumelle, sieltä saattaa se itse valikoida ruohoa itselleen; saatte mennä sen kanssa, minne haluatte. Mutta ette milloinkaan saa jättää elukkaa yksiksensä, ette silmänräpäykseksikään, se on vielä liian pieni tullakseen toimeen, se eksyisi heti, ei löytäisi enää navettaa ja saattaisi surkeasti menehtyä. Joka sen tallista ottaa, hän pitää sitä silmällä, kunnes on saattanut sen takaisin paikoilleen. Oletteko oikein ymmärtäneet minua ja tahdotteko hoitaa karitsaa niin täsmällisesti kuin olen sanonut teille, tai jos mieluummin tahdotte olla sitä tekemättä, niin sanokaa, siinä tapauksessa vien sen vielä tänään emälleen takaisin."
Lapset huudahtivat kaikki kolme, että isä jättäisi heille karitsan. He eivät mistään hinnasta tahtoneet antaa sitä pois. He lupasivat kaikki kolme sydämestään ja koko tahdostaan paimentaa karitsaa ja pitää siitä huolta kuten isä vaati eikä antaa elukan milloinkaan jäädä yksikseen. Kukin vakuutti itse haluavansa joka kerta viedä karitsan takaisin talliin, kun se aika tuli, sillä se oli oleva heille suurin ilo. Mutta isä teroitti heille vielä kerran tämän asian tärkeyttä ja sanoi, että sen lapsista, joka ottaisi karitsan ulos, tulisi myös viedä se sisälle, niin oli oleva. Vielä kerran lupasivat lapset menetellä elukkansa suhteen tarkalleen isän määräyksen mukaisesti ja antoivat kaikki kolme hänelle kätensä vahvistukseksi ja olivat niin täynnä ihastusta ajatellessaan ainaiseksi saavansa omistaa oman, elävän karitsan, että he sinä iltana vasta sangen myöhään saivat unta. Pieni, muuten niin unelle herkkä Kaarlokin seisoi pystyssä vuoteessaan ja huusi kerta toisensa perästä Kurtille: "Isä saa kyllä nähdä, ettei karitsan tarvitse meillä menehtyä, kyllä minä siitä huolen pidän."