"Niin, ja hän tuo isoäidille usein kokonaisen leivän", täydensi Seppi, joka erikoisesti muisti tämän seikan.
"Nyt meidän pitää mennä, meillä on vielä pitkälti juustomiehelle", sanoi Helli nostaessaan vakkakimppuansa ja ojentaessaan Sepille omansa.
"Tulethan joskus luokseni Rechbergille", kysyi Liisa, joka mielellään tahtoi jatkaa uutta tuttavuutta.
"En osaa sinne, en ole vielä koskaan käynyt Ziller-puron toisella puolen."
"No, sinnehän on ihan helppo löytää, tule nyt vain joskus aikaisin sunnuntai-iltapäivällä", rohkaisi häntä Liisa, "sitten leikimme iltaan asti. Sinun on vain kuljettava sillan yli tuolla alhaalla ja sitten yhä vain ylöspäin aina korkeimmalle kohdalle asti, siellä on Rechberg, ja tuo suuri talo, joka on aivan erikseen ylinnä, on meidän. Tule siis silloin!"
Nyt lapset erosivat. Helli lähti Sepin kera vuorta ylöspäin, ja Liisa alkoi tarkata veljiään, joista ei vähiin aikoihin ollut kuullut mitään. Kurt oli kiivennyt vanhaan kuuseen kappelin vieressä ja kiikkui uhkarohkeasti edestakaisin lahonneella oksalla, joka arveluttavasi rätisi, niin että Liisa mielenkiinnolla katseli, romahtaisiko Kurt kohta oksineen alas. Tämä tuntui hänestä enemmän hullunkuriselta kuin vaaralliselta. Lähelle kuusta oli pieni, paksu Kaarlo oikaissut itsensä maahan ja nukahtanut sikeästi, niin sikeästi, että Liisan äänekkäät huudot kehottaessaan häntä nousemaan häipyivät jäljettömiin. Mutta samassa tuli jotakin vierimällä kukkulaa alas, mikä yhtäkkiä sai Kurtin oksaltaan ja Kaarlon jaloilleen. Se oli suuri lammaslauma, vanhoja ja nuoria, suuria ja pieniä lampaita, Koko parvi aaltoili, hyppeli ristiin rastiin, ja lauman rinnalla juoksi suuri paimenkoira ja haukkui herkeämättä, jottei kukaan laumasta eksyisi, niin kovasti ja hartaasti, että Kaarlo silmänräpäyksessä siitä heräsi ja kiireesti hyppäsi pystyyn katsellakseen alaspäin vierivää laumaa.
Paimen ajoi laumaansa lasten ohi Altkirchiä kohden. Nuo kolme katselivat hiljaisella ihastuksella ohikulkijoita eivätkä kyllikseen saattaneet silmäillä hullunkurisia hyppyjä, joita pienet, somat karitsat tekivät emiensä viereltä, ja kuinka nämä huolestuneina seurasivat katseillaan, hyppelisivätkö karitsat vallattomina riveistä ja eksyisivät. Kun lauma oli jo melkein kulkenut ohi, ja viimeiset vanhat lampaat vain enää juoksivat jälessä, silloin hengähti yhä vielä ällistyksissään oleva Kaarlo syvään ja sanoi: "Kunpa meillä vain olisi sellainen karitsa!"
Samaapa Kurt ja Liisakin juuri sinä silmänräpäyksenä ajattelivat, ja kaikki kolme olivat yhtäkkiä harvinaisen yksimielisiä. Liisa ehdotti nyt heti, että palattaisiin kiireesti kotiin ja pyydettäisiin isää ja äitiä antamaan heille sellainen karitsa. Sitten kuvaili hän vielä veljilleen, kuinka he saattaisivat kuljettaa karitsaa kaikkialle mukanaan ja viedä sen laitumelle ja aina katsella sen hauskoja hyppyjä ja kuinka he vartioisivat sitä yhtä huolellisesti kuin isot lampaat. He riemastuivat kaikki ajatellessaan voivansa omistaa karitsan, jopa siinä määrin, että he suorastaan syöksyivät vuorta alas ja juoksivat sitten sillan yli Liisa edeltä. Häntä seurasi Kurt, ja molemmat ryntäsivät hennon portaan yli hypellen niin korkealle ilmaan, että silta heilui ja tutisi heidän jalkainsa alla, ja irtonaiset laudat keikkuivat, niin että toisten perässä juokseva Kaarlo menetti kaiken vakavan pohjan jalkojensa alta, lankesi keskellä siltaa ja oli vähältä suistua vuolaaseen Zlller-puroon. Kurt kääntyi takaisin ja nosti hänet pystyyn, ja koska Liisa sillä välin oli päässyt maalle, ei silta enää notkunut edestakaisin, ja veljekset saapuivat nyt onnellisesti toiselle puolelle. Tie sieltä ylös Rechbergille oli jokseenkin pitkä, ja lapset tarvitsivat runsaasti kolme neljännestuntia, ennenkuin saapuivat viimeiselle jyrkänteelle ja näkivät tulen tuikkivan asuinhuoneen akkunoista; oli näet jo tullut pilkkopimeä.
Jo tunnin ajan oli ylimaaherran rouva levottomana kulkenut edestakaisin kamarista kiviportaille, sitten alas puutarhaan katsellen yltympäri, palannut sitten taas takaisin ja vähän päästä tehnyt saman kierroksen uudelleen.
Hän ei ollut päivällisestä saakka nähnyt ketään lapsista, ja kello neljän tienoissa kahviaikana olisi heidän tavallisuuden mukaan pitänyt olla kotona. Äiti oli antanut heille luvan viettää vapaan lauantai-illan ylhäällä metsikössä, ja niin olivat heti syötyä kaikki kolme riemuissaan juosseet tiehensä. Mutta nyt oli tullut pimeä, eikä lapsista vieläkään kuulunut hiiskaustakaan. Missähän he olivatkaan, kun niin myöhästyivät? Vai olisikohan pikku Kaarlolle, joka ei vielä kävellyt ensinkään varmasti, tapahtunut jotakin? Äidin mieleen tuli kaikellaisia huolestuneita ajatuksia ja hän juoksi yhä rauhattomampana ulos ja takaisin sisälle ja joka akkunaan.