"Altkirchistä, tuolta, mistä näkyy kirkontorni", vastasi Helli ja osoitti punaista tornia kukkuloitten välissä.
"Siellä siis on teidän kirkkonne. Meillä on myöskin sellainen kirkko, mutta se on suljettuna ja sinne mennään vain sunnuntaisin. Mutta tuollaisia kappeleita ei meillä ole ensinkään. Tuolla ylempänä on vielä yksi, katso, Kurt, ihan ylhäällä metsänrinteessä." Tyttö näytti sormellaan korkealle ylös, ja veli nyökäytti päätään merkiksi, että hän näki toivomansa esineen. "Tahtoisin vain tietää, miksi teillä täällä on sellaisia kappelia niin monella kukkulalla."
"Jotta voi mennä sisälle rukoilemaan, kun kulkee ohi", sanoi Helli nopeasti.
"Sitähän saattaa muutenkin tehdä", arveli toinen tyttö, "voihan kaikkialla rukoilla, missä on. Rakas Jumala kuulee kaikkialla rukouksemme, sen tiedän."
"Niin, mutta ei ajatellakaan, että pitäisi joskus rukoillakin, kunnes tullaan kappelille, silloin sen heti huomaa ja tekeekin sen", vastasi Helli vakavasti.
"Nyt meidän täytyy mennä, Liisa", muistutti Kurt-veikko, jota keskustelu pitkästytti. Mutta Liisalla ei ollut mitään kiirettä, hän teki mielellään hiukan tuttavuutta, ja pikku Helli miellytti häntä, koska hän vastasi niin päättävästi ja oli nyt juuri sanonut jotakin, jota Liisa ei lainkaan voinut kumota, miten hän asiaa pohtikin. Niinhän todellakin oli, ei hänenkään milloinkaan pälkähtänyt päähänsä, että saattaisi joskus rukoillakin ja kiittää hyvää Jumalaa kävellessään ja ilakoidessaan, joskin hän oli Hellille varsin varmasti sanonut, että saattaahan kaikkialla rukoilla. Nyt teki kappelikin yhtäkkiä aivan uuden vaikutuksen Liisaan, sillä siihen asti oli hän katsellut sitä kuin puuta, joka seisoi paikallaan vain siksi, että kerran, aikoja sitten oli asetettu siihen, mutta hän ei ollut vielä koskaan ajatellut, että se vielä tänään saattaisi huutaa jotain määrättyä jokaiselle ohikulkijalle. Nyt tuntui hänestä yhtäkkiä kuin olisi hyvä Jumala osoittanut taivaasta kappelia ja sanonut: "Tuossa se seisoo, jotta sinäkin kerran minua ajattelisit."
Kun Liisa mietteisiinsä vaipuneena ei pitkään aikaan virkkanut mitään, jatkoi Helli: "Eikä ole mikään käsky, vaan lupa, että saamme astua sisälle ja rukoilla, sillä niin tehdessämme antaa hyvä Jumala meille aina jotakin, joskaan emme saata sitä nähdä. Isä Kleemens on niin sanonut."
"Niin, mutta minä haluaisin mieluummin kerran jotakin, jonka saattaa nähdä", lisäsi nyt pikku Seppi, joka oli seisahtunut Hellin viereen ja tarkkaavasti kuunnellut.
"Tunnetko sinäkin isä Kleemensin?", kysyi Liisa aivan iloissaan, sillä tämä oli Ziller-puron toisellakin puolen laajalti kaikkien lasten hyvä tuttu ja ystävä. Missä ikinä he hänet näkivät pitkässä kaavussaan, suuri ristiinnaulitunkuva sivullaan, juoksivat he heti joka taholta hänen luokseen ja ojensivat hänelle kätensä, ja samassa hän veti pitkän kaapunsa alta vanhan kirjelaukun ja antoi kullekin lapsista kauniin, värillisen kuvan. Liisa oli saanut jo monta sellaista, niissä oli vaaleanpunaisia pikku enkeleitä, jotka sirottelivat kukkia, ja toisissa taas oli kukoistava ruusupensas ja pikkulintu istumassa ylinnä siinä, ja sitten oli monta muuta kuvaa, ja isä Kleemensin nimi herätti eloon Liisan rakkaimpia muistoja.
"Hän asuu siellä meillä Altkirchissä, ylhäällä vanhassa luostarissa ja tulee usein luoksemme", ilmoitti Helli.