Niinkauan kuin oli herkeämättä satanut lunta ja syvä hanki oli pysynyt pehmeänä, oli isoisän itse täytynyt kantaa vakkasensa juustomiehelle, sillä jos hän olisi lähettänyt lapset, olisivat ne painuneet lumeen. Ei ollut mitään aurattua tietä vuorta ylöspäin, isoisänkin oli vaikea päästä kulkemaan, niin syvään hän välistä vaipui kinoksiin.
Mutta nyt oli taivas kirkastunut, ja aavat lumikentät olivat yltympäri jäätyneet niin lujasti, että saattoi kävellä niitten yli kuin kovaa katua, hanki ei pettänyt painavien miestenkään alla. Nyt saattoi taas kerran lähettää lapsetkin kävelylle, Helli kietoi huivin ympärilleen ja pikku Seppi pani villalakin päähänsä, sitten he lähtivät matkaan kummallakin vakkakimppunsa käsivarrellaan. Kun he runsaan puolentunnin kuluttua saapuivat kappelille, laski Helli vakkansa maahan ja tarttui pikku Sepin käteen astuakseen sisään. Mutta Seppi oli taaskin vastahakoinen: "En tule, en tahdo nyt rukoilla, sormiani palelee", väitti hän ja ponnisti jaloillaan maata vasten, jottei Helli saisi häntä siirretyksi eteenpäin, Mutta tämä pyysi ja veti häntä ja muistutti, mitä isä Kleemens oli sanonut, ja oli ihan suruissaan, ikäänkuin saattaisi Seppi heidät molemmat menettämään jonkin suuren lahjan. Helli oli jo kuullut ja ymmärtänyt niin paljon hätää ja kurjuutta, että hänestä tuntui suurelta onnelta ja lohdutukselta saada siten polvistua ja rukoilla Taivaallista isää, joka tahtoo auttaa kaikkia köyhiä. Vihdoin Seppi suostui, ja he astuivat hiljaiseen kappeliin. Helli lausui hiljaa ja hartaasti rukouksensa. Yhtäkkiä kuului syvässä hiljaisuudessa omituinen, valittava ääni. Vähän pelästyneenä kääntyi Helli Sepin puoleen ja sanoi hiljaa: "Älä niin sano kappelissa, sinun pitää olla hiljaa." Yhtä hiljaa, mutta julmistuneena vastasi Seppi: "Enhän minä mitään sanonut, sinähän sanoit."
Samassa kuului valitus uudelleen, mutta kovemmin. Seppi katseli tutkivasti erästä kohtaa alttarin luona. Yhtäkkiä tarttui hän Helliä käsivarteen ja veti hänet sellaisella voimalla penkiltään alttaria kohden, ettei hän voinut olla seuraamatta. Siellä alttarin juurella, puoleksi alttariliinan peitossa makasi valkea karitsa vavisten ja väristen vilusta ja oikoen hentoja jalkojaan ikäänkuin se ei olisi voinut uupumuksesta enää liikahtaakaan.
"Se on lammas, nyt me kerrankin saimme lahjaksi jotain, minkä voi nähdä", selitti pikku Seppi iloisena.
Helli katseli ihmeissään elukkaa. Hänen mieleensä olivat johtuneet isä Kleemensin sanat eikä hän voinut muuta uskoa kuin että hyvä Jumala, joka antaa jokaiselle rukoilevalle jotakin, tänään oli lähettänyt heille karitsan. Sitä Helli vain ei ymmärtänyt, miksi se makasi niin näännyksissä ja kuin puolikuolleena. Hän alkoi silitellä eläintä näyttääkseen sille, ettei sen tarvinnut pelätä, mutta tämä tuskin hievahti ja vain silloin tällöin valitti surunvoittoisesti.
"Mennään kotiin sen kanssa ja annetaan sille perunaa, sen on nälkä", sanoi Seppi, sillä hän tiesi vain siitä pahasta, joka jo usein oli saanut hänetkin valittamaan.
"Mitä sinä oikein ajattelet, Seppi? Meidänhän pitää mennä ylös juustomiehen luo", muistutti velvollisuuksistaan tarkka Helli. "Mutta noin yksikseen emme sitä tännekään voi jättää", ja miettiväisenä katseli lapsi levottomasti hengittelevää elukkaa. "Nyt minä tiedän jotakin", jatkoi Helli hieman mietittyään, "näinhän voidaan tehdä. Sinä vartioit karitsaa täällä ja minä juoksen parhaani mukaan juustomiehelle ja tulen takaisin, ja sitten menemme kotiin!"
Seppi oli sangen tyytyväinen ehdotukseen, ja Helli juoksi heti tiehensä, kuin kepeä metsäkauris kiiti hän lumiaavikkoa ylös.
Seppi istui maahan ja katseli hyvillään lahjaansa. Karitsa oli niin tuuhean, paksun villan peittämä, että kun viluinen Seppi pisti kylmän kätensä sen turkkiin, lämpisi se heti niin suloisesti, että hän heti pisti toisenkin. Nyt siirtyi hän aivan elukan viereen, se oli kuin pieni uuni hänelle, sillä vaikka se itse värisikin vilusta, oli sen villaturkki kumminkin mainio lämmityskeino Sepille.
Tuskin puolta tuntia myöhemmin palasi Helli juoksujalkaa takaisin, ja nyt aikoivat lapset viedä lahjansa iloiten kotiin isoisälle ja isoäidille. Mutta turhaan yrittivät he nostaa karitsaa jaloilleen. Se oli niin heikko, että se heti kaatui maahan, kun he olivat sitä hiukan kohottaneet, ja valitti sitten vallan haikeasti.