"Sitä täytyy kantaa", sanoi Helli, "mutta se on liian raskas minulle, sinun pitää auttaa minua", ja hän näytti Sepille, miten tämän tuli karitsaan tarttua, jottei siihen sattuisi, ja niin he kantoivat sen yhdessä pois. Matka kävi tosin hiukan hitaasti, sillä oli jotenkin hankalaa kulkea ja kahden kantaa taakkaa, mutta lapset olivat niin iloissaan lahjastaan, etteivät he hellittäneet, kunnes tulivat mökillensä ja nyt saattoivat hyökätä yllätyksineen huoneeseen.
"Me olemme saaneet lampaan, elävän lampaan, jolla on ihan lämpöinen villa", huusi Seppi jo sisään astuttaessa, ja kun he olivat päässeet sisään, laskivat he karitsan hämmästyneen isoisän viereen uuninrahille. Sitten alkoi Hellikin kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut ja kuinka oli käynyt aivan niinkuin isä Kleemens aina oli sanonut, että hyvä Jumala aina antaa jotakin sille, joka rukoilee, sitä vain ei aina voi nähdä.
"Mutta tänään sen voi nähdä", lisäsi Seppi iloissaan.
Isoisä katsahti isoäitiin, mitä hän siitä ajattelisi, ja tämä taas katsahti häneen ja sanoi: "Mitä arvelet siitä, Joosef? Sanohan sinäkin sanasi."
Hetkisen mietittyään sanoi isoisä: "Nyt pitää mennä kysymään isä Kleemensiltä, mikä lienee tämän tarkoituksena, taidan itse mennä, luulen minä," Samassa nousi hän istuimeltaan, pani vanhan karvalakin päähänsä ja lähti.
Isä Kleemens tuli isoisän mukana. Tervehdittyään isoäitiä ja sanottuaan hänelle pari ystävällistä sanaa istuutui hän lopen uupuneen karitsan viereen, joka makasi lattialla, ja katseli sitä. Sitten otti hän Hellin ja Sepin eteensä ja sanoi ystävällisesti: "Nähkääs, lapset, sillä tavalla käy: Kun joku rukoilee, antaa hyvä Jumala hänelle iloisen ja luottavan sydämen. Se on kaunis lahja ja siihen liittyy sitten vielä paljon muita, hyviä lahjoja. Mutta tämä karitsa on eksynyt, se lienee siitä suuresta laumasta, joka vielä myöhään syksyllä kerran kulki tämän kautta, paimen kyllä kysynee sitä. Sen on jo aikoja sitten täytynyt eksyä, sillä se on aivan nälkiintynyt ja puolikuollut, ehkemme saa sitä edes enää oikein henkiin. Ensiksi täytyy sille nyt antaa hiukan lämmintä maitoa ja sitten katsoa, mitä muuta se voi nauttia."
Hyvä munkki oli viimeisiä sanoja lausuessaan kohottanut vähäsen karitsaa ja pannut säälivästi kätensä sen pään alle.
Nyt sanoi isoisä arasti: "Tehkäämme voitavamme. Helli, mene katsomaan, onko yhtään maitopisaraa jälellä."
Mutta isä Kleemens esti Helliä ulos menemästä ja sanoi: "En minä niin tarkoittanut, jos suostutte ehdotukseeni, otan karitsan luokseni, sillä on minun tykönäni enempi tilaa, ja minä voin sitä hoitaa."
Se oli suuri huojennus molemmille vanhuksille, sillä eiväthän he tahtoneet antaa karitsan kuolla nälkään, eivätkä tienneet, mistä hankkia sille ravintoa.