"Ah, Jumalani, sielläkö hän sen on tehnyt?" huudahti isoäiti uudelleen. "Voi, kuinkahan hänen nyt käy! Kai ne rankaisevat häntä aika ankarasti jo senkin tähden, että hän on toista uskontoa."
"Ei, ei, älkää sellaista otaksuko", keskeytti tässä munkki torjuen, "ei se niin ole. Herra ylimaaherra ei harjoita vääryyttä ja, mitä uskoon tulee, on hänellä siitä hyvä mielipide, olen itse kuullut hänen sanovan useammin kuin kerran: 'Ziller-puron tällä puolen asuva hurskas ihminen ja samallainen toisella puolen, he rukoilevat molemmat aivan samaa taivaallista Isää, ja toisen rukous on hänelle aivan yhtä mieluinen kuin toisenkin.' Olen tuntenut tuon herra ylimaaherran jo vuosikausia ja voin myöskin sanoa teille, että olen jo satoja kertoja ollut rakentavissa keskusteluissa hänen ja hänen vaimonsa kanssa, ja me olemme ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, että meidän silloin on aina tullut oikein hyvä olla ja niin, että tunnen oikein vetäymystä sinne, kun en vain pitkään aikaan ole siellä käynyt. Aijonkin ennen pitkää mennä sinne taas nähdäkseni, kuinka Juuson laita on ja sanoakseni kenties jonkun sanan herra ylimaaherralle hänen hyväkseen."
Tästä aikeesta olivat molemmat vanhukset sangen iloisia ja kiitollisia, mutta isoäidin valtasi vielä kerran huoli, ja hän sanoi vaikertaen: "Kunhan en minä vain olisi syypää siihen, että meille nyt täytyy käydä niin huonosti, koska olen niin paljon nurkunut ja valittanut vähäpätöisiä asioita. Mutta sitä en varmaan enää tahdo tehdä, vaan olen kärsivällinen, isä Kleemens. Mitä arvelette, hyväksyyköhän taivaallinen Isämmekin katumukseni eikä rankaise minua niin ankarasti?"
Munkki lohdutti isoäitiä vielä ja kehotti häntä pysymään hyvässä päätöksessään. Sitten nousi hän ja lupasi vanhuksille tulevansa taas, heti kun olisi käynyt Rechbergillä ja voisi tuoda tietoja Juusosta.
Isoisä saattoi munkkia ulos, siellä kysyi hän: "Ja miten on pikku lampaan laita? Elääkö se vielä, vai onko se kuollut?"
"Ei kuolemisesta puhettakaan", vastasi isä Kleemens iloisesti, "se pyöristyy ja pullistuu ja hyppelee jo taas hullunkurisesti ja on niin tuttavallinen elukka, että minun on oikein ikävä antaa se pois, kun paimen kerran tulee. Olen lähettänyt hänelle tiedon, että karitsa on minun luonani, hän kai antaa sen olla, kunnes hänellä on asiaa tälle seudulle, ja nyt Jumalan haltuun!" Munkki pudisti isoisän kättä ja lähti kiireesti pois, sillä hänellä oli lohdutettavina vielä muita sairaita, jotka ikävöiden häntä odottivat, olihan hyvä isä Kleemens kaikkien köyhien ja sairaitten lohduttaja koko Altkirchissä ja vielä laajalti ympäristöllä.
Jouluiltana.
Kauvan kaivattu joulupäivä oli tullut. Aamusta varhain olivat Kurt ja Kaarlo kulkeneet kuumeisessa odotuksessa huoneesta toiseen, portaita ylös ja alas, eivätkä he missään saattaneet löytää pysyvää sijaa, sillä lähestyvän onnen valtava tunne ajoi heitä yhä uudelleen yltympäri. Alituisesti kulkiessaan tuntui heistä kuin voisivat he vähän nopeammin lähestyä iltaa.
Liisa istui aivan hiljaa eräässä nurkassa ja antoi tuskin vastausta, kun veljet saapuivat hänen luokseen ja tahtoivat temmata hänet mukaan korkealentoisiin toiveisiinsa. Sellaista joulupäivää ei Liisa vielä koskaan ollut elänyt. Kuinka täynnä iloista levottomuutta ja mitä palavinta illan odotusta olikaan hän ennen ollut! Kuinka täynnä onnea ja riemua hän oli ollut, niin ettei hän tiennyt mitään ihanampaa kuin nämä odotuksen hetket ja sitten niitten äkillisen toteutumisen säteilevässä kynttilänvalossa! Nyt istui hän siinä ja tahtoi niin mielellään iloita kuten veljet, mutta häntä painoi ikäänkuin kuristava taakka, joka tukahutti jokaisen ilontunteen. Ja kun hän tahtoi pakottaa itsensä heittämään pois ja unohtamaan kaiken ja sittenkin iloitsemaan illasta kuten ennen, tuntui hänestä kuin kuulisi hän yhtäkkiä jonkun tulevan, joka oli löytänyt Kutripään kuolleena ja tiesi, että hän oli sen hukannut ja unohtanut, ja aikoi juuri sanoa sen isälle. Silloin ryömi Liisa vielä peremmälle nurkkaan ja kuunteli tarkasti, ja ilo oli ihan mennyttä; se ei enää tullut hänen sydämeensä.
Iltapäivällä olivat Kurt ja Kaarlo vihdoinkin saaneet hetkisen rauhaa, tai pikemminkin oli jännitys, joka nyt oli saavuttanut korkeimman kohtansa, lumonnut heidät molemmat jakkaralle istumaan, siinä he kuunnellessaan ja odotellessaan saattoivat enää vain hiljaa puhella keskenään.