"Äiti, voiko Herra Jeesus tehdä kaikki, kaikki surulliset sydämet jälleen iloisiksi?", kysyi Liisa murheellisena.
"Kyllä, lapsi, kaikki", vastasi äiti, "kaikki, mikä heitä sitten raskauttaneekin, ainoastaan yhtä hän ei voi ilahduttaa, sitä, joka tahtoo säilyttää jonkun vääryyden eikä luopua siitä."
Nyt puhkesi Liisa ääneensä itkemään: "Enhän minä enää tahdo sitä säilyttää", nyyhkytti hän, "minähän tahdon sen sanoa. Minä otin kumminkin Kutripään mukaani ja unohdin ja hukkasin sen sitten ja sitten salasin asian ja olen syypää siihen, että se on kuollut nälkään ja viluun, enkä voi enää ensinkään iloita, en mistään."
Nyt veti äiti Liisan hellästi luokseen ja sanoi lohduttaen: "Nyt olet saanut kokea, rakas lapsi, kuinka vääryys, jota sydämessämme säilytämme, tekee meidät kauhean onnettomiksi. Kyllä sinä sen muistat etkä enää tahdo sitä tehdä. Mutta nyt olet katuen tunnustanut sen, ja nyt voi ja tahtoo pyhä Kristus tulla sydämeesi ja tehdä sen uudelleen iloiseksi, sillä tänään tahtoo hän aivan erikoisesti ilahduttaa kaikkia sydämiä. Pyyhi nyt kyyneleesi ja mene veljien luo, minä tulen kohta jälessäsi."
Liisan sydämeltä oli otettu sellainen paino, ja niin keveältä ja vapaalta tuntui hänestä, että hän olisi mieluimmin hyppinyt yli vuorten. Vasta nyt valtasi hänet yhtäkkiä voimakkaasti tietoisuus: Tänään on joulu! Mitä kaikkea voikaan tänään vielä tapahtua? Hänen koko olentonsa riemuitsi. Vain yksi ainoa varjo vielä toisinaan nousi hänen mieleensä: Kutripää! Missähän nälkään kuollut Kutripää nyt makasi?
Kun Liisa korkealle hypellen tuli veljiensä luo, olivat nämä hyvin ihmeissään, mutta Kaarlo sanoi heti: "Onpa hyvä, että taas olet tuollainen, minä jo ajattelinkin, että kyllä tulisit iloiseksi."
Nyt täytyi Liisan hiukan purkaa iloista liikutustaan ja vasta äsken heränneitä toiveitaan veljille, mutta hänen parhaillaan innokkaasti kertoessaan kajahti talon kello kovasti ja yhä kovemmin, ja Kaarlo huudahti lumivalkeana liikutuksesta: "Jeesus-lapsi!" Samassa avasi äiti oven, ja valovirta tulvehti lapsia vastaan — he syöksyivät sitä kohden.
Siinä säteili ja kimmelsi ja säihkyi joka puolella, ja ihmeellisen ihanuuden häikäisemänä oli aluksi mahdotonta saada selville, mitä kaikkea siinä olikaan. Keskellä ainakin seisoi suuri kuusi, jossa oli kirkkaita, säteileviä kynttilöitä kaikilla oksilla ylhäältä alas asti, ja punertavia pikku enkeleitä ja loistavia perhosia liehui kynttilöiden ympärillä, ja punaisia mansikoita ja kimaltelevia kirsikoita ja kullattuja päärynöitä ja omenia riippui joka oksalla, ja lapset juoksentelivat puun ympärillä sanattomina ihastuksesta. Mutta yhtäkkiä ryntäsi jokin sisään, ja Liisa oli samassa vähältä kaatua kumoon, hän päästi suunnattoman ilohuudon — todellakin, siinähän oli Kutripää! Pyöreänä kuin pallo, reippaana ja vallattomana puskasi se Liisaa ja hieroi pientä päätänsä häntä vasten ja määki äänekkäästi ilosta. Kurt ja Kaarlo syöksyivät tuttua ääntä kohden ja saattoivat tuskin uskoa, mitä näkivät. Ei nälkään eikä viluun kuolleena, ilmi elävänä ja iloisena seisoi Kutripää taas heidän keskellään! He olivat vähältä kuristaa sen rakkaudesta ja ilosta.
Kaarlo oli samassa huomannut vielä muuta, hän loikkasi syrjään: "Kurt! Kurt!" huusi hän ihan suunniltaan, "linnoitus, linnoitus!" Mutta Kurt oli jo hypännyt toiselle puolelle ja huusi vastaan: "Tule tänne! Tule tänne! Tässä on uusi kelkka! Voi, sitä upeata kelkkaa!" Ja Kaarlon juostessa hänen luokseen huudahti hän vielä kerran: "Voi, voi! Tuossa on värilaatikko! Voi, kuinka paljon siveltimiä siinä on!"
Liisa puristi ja hyväili yhä vielä Kutripäätä, sillä sen ilmestyminen oli hänen rakkain lahjansa. Kuinka iloinen hän nyt taas saattoikaan olla! Kaikki, kaikki oli ohi, mikä oli häntä kiusannut, kaikki oli taas hyvin! Mitenkä se olikaan mahdollista?