Yhtäkkiä huomasi Liisa kaksi silmää, jotka selkosen selällään hievahtamatta ja ihaillen tuijottivat puuta. Senhän täytyi olla pikku Seppi. Liisa nousi lattialta, missä hän oli kyykkysillään istunut Kutripään vieressä — aivan oikein, siinähän pikku Hellikin istui Sepin vieressä ja katseli hämmästynein silmin kaikkea loistavaa ihanuutta ympärillään.
Liisa meni lasten luo: "Oletko nyt tänään kerrankin tullut luokseni, Helli?" kysyi hän. "Eikö puu olekin kaunis? Tiesitkö, että Jeesus-lapsi tulisi tänään?"
"Oi en! Oi en!" sanoi pikku Helli sangen ujosti ja hiljaa, "mutta äitisi toi meidät tuosta sisään, Tänään vasta sanoi isä Kleemens, että karitsa on teidän ja että saisimme tuoda sen tänne."
"Tekö sitten toittekin Kutripään? Mutta mistä sitten, Helli? Missä se sitten oli? Kuinka se saattaakaan olla niin terve ja lihavan näköinen?"
Nyt tuli äiti heidän luokseen ja sanoi, että Liisa sitten kuulisi kaiken häneltä, mutta nyt tuli hänen viedä lapset akkunapöydän luo, sillä Jeesus lapsi oli ajatellut heitäkin. Ensin eivät mitkään kehotukset saaneet Seppiä hievahtamaankaan, sillä sellaista loistavaa puuta houkuttelevine, kimmeltävine, ihmeellisine koruineen joka oksalla ei hän vielä eläissään ollut nähnyt, hän ei voinut enää siirtää silmiään siitä. Hän ei millään ehdolla ottanut askeltakaan eteenpäin, miten houkuttelevalta kutsumus kuuluikin. Vihdoin sanoi Liisa: "Tule nyt, Seppi, tuolta pöydän tyköä voit ihan yhtä hyvin nähdä puun ja sitten vielä lisäksi, mitä Jeesus-lapsi on sinulle tuonut."
Nyt liikahti Seppi hitaasti ja kääntämättä katsettaan puusta. Mutta pöydällä kohtasi häntä näky, jota hän ei ollut odottanut. Lautasella oli piparkakku, niin suuri, ettei hän sellaista ollut koskaan nähnyt, ja yltympäri oli koko joukko punaisia omenia ja suuria pähkinöitä. Ja niitten vieressä oli luja selkäreppu, jossa saattoi kantaa kaikki, mitä koulussa tarvitsi, niin ettei sitten mikään joutunut hukkaan. Ja kirja ja taulu ja kivikynä, joita kaikkia Seppi pääsiäisestä alkaen tulisi tarvitsemaan, olivat jo valmiina repussa. Ja sen vieressä oli vielä Sepille varsin kestävä nuttu, jollaista ei hänellä vielä milloinkaan ollut ollut. Sen jälkeen, kun Liisa oli sanonut: "Nämä ovat Sepille", seisoi tämä kuin kivettyneenä pöydän vieressä ja katsahti ensin Helliin, olisiko tämä totta, ja sitten taas aarteisiinsa.
Ei Hellikään saattanut kylliksi katsella kaunista, lämpöistä hametta ja runsaasti täytettyä ompelulipasta, joka vielä oli suuren piparkakkulautasen vieressä. Mutta nyt hän suuresti pelästyi, sillä herra ylimaaherra tuli yhtäkkiä häntä kohden erään miehen kanssa, joka äsken oli seisonut Hannun ja Katrin kera oven vieressä. Herra ylimaaherra sanoi: "Katsokaahan tuonne, ette varmaankaan tunne heitä enää."
Sitten meni hän edemmäksi.
Mies ojensi kätensä: "Anna minulle kätesi, Helli", sanoi hän. Lapsi totteli ja katsoi häneen kysyvästi vakavilla silmillään.
"Pikku Helli! Pikku Helli!" sanoi mies nyt liikutettuna, "älä minua noin viero! Sinun katsantosihan on ihan kuin äitivainajasi. Tule, sanohan edes sana, Helli, minähän olen isä, ja sinä katselet minua aivan kuin hän." Ja hänen täytyi kerta toisensa perästä pyyhkiä silmiään.