"Meillä on vain isoisä ja sitten vielä isoäiti", selitti nyt päättäväisesti Seppi, joka oli kuunnellut.
"Ei, ei, Seppi, teillä on isäkin, minä olen isänne", sanoi isä ja tarttui kummankin lapsen käteen. "Tahdon sen nyt varmaan näyttää teille, mutta teidänkin pitää tuntea minut. Tahdothan, Helli, olla ystävä isäsi kanssa, eikö niin? Sinustahan on tullut ihan äitisi tapainen."
Miehen täytyi yhä pyyhkeillä silmiään.
"Kyllähän minä tahdon", sanoi Helli empien, "mutta minä en ensinkään tunne teitä".
Ylimaaherra oli tähän saakka katsellut tuota pientä ryhmää pöydän luona, nyt hän taas lähestyi heitä. "Juuso", sanoi hän vakavasti, "tiedän vielä yhden isän ja äidinkin, joita surettaa, ettei poika tunne heitä, eikä enää yhdelläkään hyvällä sanalla eikä kiitollisella vastapalveluksella muista heitä, jotka ovat elättäneet hänen omia lapsiaan. Mutta tänään on joulu, tänään pitää kaikkien tulla iloisiksi. Menkää, Juuso, valjastakaa Rusko reen eteen, teidän pitää viedä lapsenne kotiin, loput uskon teidän tehtäväksenne."
"Palkitkoon Jumala herra ylimaaherralle kaiken, palkitkoon Jumala kaiken tuhatkertaisesti", sanoi Juuso liikutettuna. "Herra ylimaaherra saa varmaan olla tyytyväinen minuun, niin totta kuin toivon, että Herra Jumala on sieluparalleni armollinen."
"Hyvä! Hyvä! Nyt tuumasta toimeen, Juuso, ja tuo tuosta pannaan mukaan rekeen", ja ylimaaherra osoitti suunnatonta myttyä lasten pöydän vieressä. Juuso nosti sen harteillensa ja lähti.
Nyt käärittiin kauniisti kaikki lahjat, jotka kuuluivat pikku Hellille ja Sepille. Sitten jättivät lapset hyvästi, ja päätettiin, että Seppi ja Helli tulisivat taas ensimäisenä kauniina kevätsunnuntaina, ja sitten tulisivat joskus Liisa ja hänen veljensä Altkirchiin, sillä he halusivat mahdollisimman pian käydä Kutripään kanssa tervehtimässä isä Kleemensiä kiittääkseen häntä hyvästä Kutripään hoidosta. Nyt tarttui Katri kummankin lapsen käteen sijoittaakseen heidät alhaalla pihalla rekeen, ja äiti huusi vielä kerran hänen jälkeensä: "Katri, kietokaa heidät molemmat oikein hyvin suuriin peitteisiin, jottei heitä palele."
Sisällä joulukuusen alla kesti vielä kauan, kauan ilo ja riemu monista ihmeellisistä lahjoista, jotka sinne oli levitetty, ja ennen kaikkea syntyi se yhä uudelleen iloisesti määkivästä Kutripäästä, joka oli lapsille takaisin lahjoitettu.
Samaan aikaan kuin voimakas Rusko rekineen laukkasi ylimaaherran talolta, tuli isä Kleemens kuutamoista polkua pitkin alas vanhasta luostarista. Hän hymyili hyvillään itsekseen, sillä hän ajatteli Rechbergillä käyntiään kymmenen päivää sitten ja kuinka silloin oli tullut ilmi, ettei Juuson laita ollutkaan niin huonosti kuin pelättiin. Juuso oli karannut erään mestarin luota, joka oli pidellyt häntä pahoin. Mutta mestari oli rikas ja arvossa pidetty talonpoika eikä tahtonut suostua sellaiseen. Hän nosti suuren melun ja syytti Juusoa, ja siten tuli asia ylimaaherran ratkaistavaksi, mutta tämä sanoi, ettei renkiä saa pidellä pahoin, kuka tahansa isäntä lieneekin, ja Juuso sai mennä matkaansa. Niin paljon oli munkki kuullut ylimaaherralta itseltään. Sitten kertoi hän tälle vähäsen Juuson vanhemmista ja hänen kahdesta lapsestaan ja kuinka Juuso ei ollut pahanluontoinen vaan huikentelevainen, ja kuinka hän oli menetettyään vaimonsa joutuen pois hyviltä raiteilta. Hän arveli, että ylimaaherra voisi vaikuttaa hänessä muutosta hyväänpäin, jos hän vain tahtoisi vähän puhutella häntä. Ylimaaherra oli silloin luvannut munkille tehdä sen, ja sitten oli ylimaaherran rouva vielä tarkemmin kysellyt Joosefin taloutta ja lapsia, ja niin oli johduttu toisesta toiseen. Lopuksi oli munkki vielä kertonut karitsasta, jonka lapset olivat löytäneet ja joka nyt oli hänen hoidossaan. Niin selvisi yhtäkkiä, kenen kadonnut karitsa oli, ja että se oli Kutripää. Silloin olivat ylimaaherra ja hänen rouvansa tulleet hyvin iloisiksi ja antaneet munkille tehtäväksi lähettää lapset itse karitsaa tuomaan ja vieläpä joulupäivänä, jotta heilläkin olisi juhlailta joulukuusineen.