Se oli hyvälle munkille sanomaton ilo, mutta hänpä ei ollut maininnut joulukuusesta sanaakaan, ei vanhuksille eikä lapsille ja siksi hymyilikin hän taas varsin hyvillään ajatellessaan lasten yllätystä. Ja koska hän mielellään tahtoi nähdä heidän iloiset kasvonsa ja toivoi näkevänsä vanhuksetkin vielä hiukan iloisina, käveli hän nyt vielä pimeässä pajumökkiä kohden. Heti kun hän astui huoneeseen, huusi isoäiti hänelle:
"Jumalan kiitos, että tulette, isä! Sitenhän saa edes lohdutuksen sanan. Nyt on jo niin pimeä, ja lapset ovat vielä matkalla ja heidänhän täytyy kulkea Ziller-puron yli. Voi, kunpa ei heille vain olisi vielä jotain pahaa tapahtunut."
"Ei, ei, isoäiti", sanoi munkki iloisella äänellä, "älkäämme tänään enää valittako, tänään on iloa, ja pyhä Kristus vartioi tänään erikoisesti lapsia, eikä anna yhdellekään tapahtua mitään pahaa. Puhelkaamme nyt keskenämme jotain hyvää, siten kuluu aika parhaiten. Tulkaa tekin, Joosef, mukaan!"
Sillä välin antoi Juuso Ruskon laukata, niin että reki kiiti kuin lentämällä, sillä hänet oli vallannut sellainen halu kerran taas päästä kotiin, ettei hänen mielestään päästy kyllin nopeasti eteenpäin. Kuuteen vuoteen ei hän ollut käynyt siellä, ja jos hänen mieleensä joskus siellä ja täällä oli muistunut kotiseutu, niin oli hän aina nähnyt edessään suuren surun ja tyhjyyden, jommoista hän silloin tunsi, kun hänen Heleenansa kuoli. Paetakseen näitä ajatuksia oli Juuso sitten kulkenut aina edemmäksi. Mutta tänään, kun hän oli nähnyt lapsensa, tuntui hänestä kaikki toiselta, ja pikku Helli oli niin elävästi tuonut hänen silmäinsä eteen äitivainajansa ja kaikki ne rauhalliset päivät, jotka hän hänen ja vanhempainsa kanssa oli viettänyt pajumökissä, ettei hän luullut voivansa kestää, kunnes taas näkisi mökin ja isän ja äidin.
Nyt pysähtyi reki pajun kohdalle. Juuso nosti lapsensa reestä ja viskasi paksun peitteen Ruskon selkään. Sitten tarttui hän toisella kädellään Hellin, toiselta Sepin käteen ja astui huoneeseen. Mutta siellä tuli Juuso niin liikutetuksi, että hän nyyhkyttäen juoksi vuoteen luo ja huudahti: "Äiti! Isä! Älkää enää olko vihaisia minulle ja antakaa minulle anteeksi. Minä tahdon varmaan myös tehdä voitavani, jotta saatte vielä nähdä parempia päiviä. Tiedän kyliä, että te vaivoin olette elättäneet itseänne, mutta jos Jumala suo, pitää tästä päivästä alkaen olojen parantua."
Isän ja äidin täytyi itkeä ilosta, ja äiti sanoi vain vähä-väliä: "Oi, Juuso, Juuso, onko sekin mahdollista! En olisi ikänä saattanut uskoa, että Herra Jumala voisi niin muuttaa sydämesi. Mutta nyt minä tahdonkin enää vain ylistää ja kiittää häntä niinkauan kuin minussa henki on." Ja isä antoi pojalle kätensä ja sanoi: "Se on oikein, Juuso, olkoon kaikki anteeksi annettu ja unohdettu, ja ollos tervetullut luoksemme! Mutta sano nyt, miten kohtasit lapset ja miten on laitasi?"
Ensin täytyi Juuson vielä puristaa isä Kleemensin kättä. Tämä oli hiljaa mielihyvästä myhäillen kuunnellut. Sitten kuulivat vanhemmat hämmästyksekseen, että herra ylimaaherra oli ottanut Juuson rengikseen ja uskonut jo hänelle hevosensa rekineen. Koska Hannu ja Katri aikoivat uudeksi vuodeksi perustaa oman talouden, niin oli renginpaikka tullut avoimeksi, ja Juuso lisäsi suuresti iloissaan: "Ja minkälainen paikka! Niin hyvä herra, joka puhuttelee kuin isä, ja sen lisäksi niin oiva palkka ja näin monta vaatekappaletta pitkin vuotta, sen kaiken olen saanut tietää Hannulta. Mutta minä olen jo pyytänyt herra ylimaaherraa, ettei hän anna minulle mitään palkastani, jotten voi mitään tuhlata, ja jotta te kuukauden lopussa voitte saada kaikki. Nyt minulla tosin ei ole teille muuta tuotavana kuin hyvä tahto."
"Sekin on jonkin arvoista, antakoon Herra Jumala sille siunauksensa, amen!", sanoi isä Kleemens.
Pikku Seppi oli jo kauan kulkenut edestakaisin raskaine taakkoineen eikä ollut löytänyt paikkaa eikä saavuttanut huomiota aarteilleen. Mutta nyt hän saattoi tunkeutua isoäidin vuoteelle ja pian oli hän nyt peittänyt puolet sijasta lahjoillaan, ja kun Helli sen näki, kiiruhti hänkin peittämään toisen puolen omilla lahjoillaan. Niin katseli isoäidin pää kuin keskeltä markkinoita, ja hänen täytyi ihmetyksestä lyödä kätensä yhteen ja taas sanoa: "Onko sellainenkin mahdollista!" Mutta kun Juuso vielä yhtäkkiä toi suuren mytyn sisälle ja avasi sen, ja nyt tuli esille kolme, neljä kappaletta pehmeitä vuodevaatteita, silloin ei isoäiti yllätyksestä ja suuresta kiitollisuudesta saattanut enää sanoa mitään, mutta hän oli ristinyt kätensä ja kiitti varmaankin hiljaisuudessa edelleen. Isoisä nosti maasta kovan esineen, joka oli kierinyt vuodevaatteiden välistä, ja vanhuksen silmät loistivat ilosta, sillä hänen ainoa toivomuksensa oli toteutunut: Hänellä oli ihka uusi kahvimylly kädessään. Nyt saattoi hän vihdoinkin taas kerran saada oikeata jauhoa ja valmistaa isoäidille sellaista juomaa kuin pitikin.
Sellaista jouluiltaa, niin täynnä onnea ja iloa, ei vielä koskaan oltu vietetty Joosef vakkamestarin mökissä. Juuso sai vielä kokea senkin kaihoamansa ilon, että hänen lapsensa istuivat luottavaisesti hänen polvilleen, Seppi toiselle, Helli toiselle, ja kumpikin tahtoi nyt parhaiten tuntea isän, sillä koska he olivat nähneet, kuinka hän rakasti isoisää ja isoäitiä ja niin läheisesti kuului heihin, silloin hekin rakastivat häntä ja huomasivat kuuluvansa hänelle.