"On, teen sen ihan mielelläni! Eikö niin, pikku Maggi, tule, tule!" Monni hyppäsi pystyyn ja juoksi pikku vuohen jälkeen, sillä se teki varsin varomattomia ilohyppyjä. Kun hän taas oli istumassa, sanoi Yrjö:
"On olemassa toinenkin keino pidättää pieniä vuohia putoamasta kallioilta ilman että aina täytyy juosta niitten perässä kuten sinä teet."
"Mikä keino?" kysyi Monni.
"Pistää kepin lujasti maahan ja sitoo vuohen yhdestä jalasta siihen kiinni, se sätkii kyllä silloin hirveästi, muttei kumminkaan pääse karkuun."
"Ethän tarkoittane, että tekisin jotain sellaista pikku vuohelle!" sanoi Monni ihan närkästyksissään, veti pikku Maggin luokseen ja piteli sitä kuin täytyisi hänen suojella sitä sellaiselta menettelyltä.
"Tuosta ei sinun kauvaa enää tarvitse huolehtia", alkoi Yrjö taas, "se ei enää monesti tule tänne ylös".
"Mitä? Mitä? Mitä sinä sanot, Yrjö!" kiivastui Monni.
"Haa, etkö sinä sitä tiedäkään? Isäntä ei aijo kasvattaa sitä, se on hänen mielestään liian heikko, siitä ei koskaan tule kaunista vuohta. Hän olisi myynyt sen isälleni, muttei hänkään siitä välittänyt. Nyt aikoo isäntä teurastaa sen ensi viikolla ja sitten ostaa hän tuon meidän Kirjokin."
Monni oli aivan kauhusta kalvennut. Ensin ei hän voinut sanoa sanaakaan, mutta nyt puhkesi hän ääneensä valittamaan pikku vuohen kohtaloa:
"Ei, ei, sitä he eivät saa tehdä, pikku Maggi, he eivät saa teurastaa sinua, sitä en voi kestää. Voi, mieluummin tahdon kohta kuolla kanssasi, ei, niin ei voi käydä!"