"Sinunko vuohiasi ne ovat?" kysyi Monni.
"Niin, meidän ne ovat, ei minulla ole vieraita paimennettavinani, en ole enää vuohipaimen."
Se ihmetytti suuresti Monnia, sillä Yrjö oli samaan aikaan kuin hänkin päässyt Kyblisin vuohipaimeneksi, eikä Monni voinut ymmärtää, että se saattoi noin päättyä, eikä Yrjö edes valittanut.
Sillävälin olivat paimenet ja laumat saapuneet Kalliosaarnastuolille. Monni haki leipää ja viipaleen kuivattua lihaa ja kutsui Yrjön päivälliselle. He istahtivat molemmat Saarnastuolille ja aterioivat hyvällä ruokahalulla, sillä oli tullut hyvin myöhä, ja heillä oli kummallakin erinomainen ruokahalu. Kun nyt kaikki oli syöty ja sitten vielä juotu vähän kutinmaitoa, oikaisihe Yrjö mukavasti pitkin pituuttaan maahan ja nojasi päätään molempiin kyynärpäihinsä, Monni taas jäi istumaan, sillä hän katseli aina mielellään ylhäältä alas syvään laaksoon.
"Mikä sinä sitten nyt olet, Yrjö, kun et enää ole vuohipaimen?" alkoi Monni, "jokin sinun sentään täytyy olla".
"Kyllä minä jokin olenkin", vastasi Yrjö. "Olen munapoika. Joka päivä kuljetan munia kaikkiin ravintoloihin niin kauvas kuin ehdin, tulen tänne ylös kylpylaitoksellekin, eilen kävin jo siellä."
Monni pudisti päätään: "Se ei ole mitään, munapoika en tahtoisi olla, tuhat kertaa mieluummin tahdon olla vuohipaimen, se on paljon ihanampaa."
"Mitä vielä, kuinka niin?"
"Eiväthän munat ole eläviä, niitten kanssahan et voi yhtään sanaa puhua, eivätkä ne juokse perässäsi kuten vuohet, jotka iloitsevat, kun tulet. Ne ovat uskollisia ja ymmärtävät joka sanan, jonka puhut niitten kanssa; sinulla ei ole yhtään iloa muniesi kanssa kuten vuohien kera täällä ylhäällä."
"Niin ja sinä sitten", keskeytti Yrjö hänet, "mitä suuria iloja sinulla sitten on täällä ylhäällä? Nytkin on sinun varmaankin kuusi kertaa täytynyt nousta, sillä aikaa kuin söimme, ainoastaan tuon tyhmän pikku vuohen tähden, jottei se putoisi — onko se sitten iloa?"