"No niin, minä tahdon, Yrjö", sanoi hän, mutta vailla iloisuutta,
"Lyö kättä päälle sitten!" Ja Yrjö tarjosi Monnille kättään, jotta tämä lupaisi tarttumalla siihen, sillä ainoastaan siten oli lupauksella horjumaton voima.
Yrjö oli kovin iloinen siitä, että hän nyt oli varma asiastaan, mutta koska Monni oli käynyt niin hiljaiseksi, ja koska hänellä oli paljon pitempi matka kotiin kuin tällä, huomasi hän parhaaksi lähteä kahden vuohensa kera. Hän jätti hyvästit Monnille ja vihelsi molempia seuralaisiaan, jotka sillä välin olivat liittyneet Monnin laumaan, tosin ei ilman useita puskuja ja muita arveluttavia hyökkäyksiä molempien puolueitten välillä, sillä Fiderisin vuohet eivät vielä olleet kuulleet, että on oltava kohteliaita vieraille, eivätkä Kyblisin vuohet tienneet, ettei vierailulla ollessa saa heti kohta hakea parhaita kasveja eikä työntää muita pois tieltään. Kun Yrjö nyt oli ehtinyt kappaleen vuorta alaspäin, lähti Monnikin laumoineen liikkeelle, mutta hän oli aivan hiljaa eikä laulanut ainoatakaan säveltä eikä viheltänyt ainoatakaan vihellystä koko kotimatkalla.
Neljäs luku.
Monni ei enää voi laulaa.
Monni lähestyi kylpylaitosta seuraavana aamuna aivan yhtä hiljaisena ja masentuneena kuin edellisenä iltana. Hiljaa haki hän isännän vuohet ja nousi edelleen ylöspäin, muttei laulanut säveltäkään, ei ainoatakaan joikausta kaiuttanut ylös ilmaan. Hän kulki allapäin, ja hänen kasvoissaan ilmeni pelkoa, paikka paikoin katseli hän myös arasti ympärilleen, eikö joku tullut hänen perässään ja tahtonut häneltä jotain kysyä.
Monni ei enää ensinkään voinut olla iloinen, hän ei aluksi itsekään tiennyt, miksi. Hän tahtoi iloita siitä, että oli pelastanut pikku Maggin, ja koetti kerran laulaa, mutta siitä ei tullut mitään. Taivas oli tänään pilvien peitossa, ja Monni ajatteli, että, kun aurinko tulisi näkyviin, niin hänenkin olisi parempi olla ja hän saattaisi taas iloita.
Kun hän oli päässyt ylös, alkoi sataa aika vinhasti. Hän pakeni Sadekallion alle, sillä pian valui sade virtanaan.
Vuohetkin tulivat sinne ja asettuivat mikä minnekin kallioitten alle. Ylhäinen Mustikki oli kohta tahtonut suojella kaunista, kiiltävää turkkiaan ja ryöminyt ennen Monniakin kallion alle. Se makasi nyt hänen takanaan ja katseli mukavasta nurkastaan hyvillään rankkasateeseen. Pikku Maggi seisoi suojelijansa edessä kallionkielekkeen alla ja hieroi hellästi pientä päätään hänen polveaan vasten ja katsahti tällöin kummissaan Monniin, sillä hän ei sanonut sanaakaan, siihen ei vuona ollut tottunut. Monnin Ruunikkikin kaapi hänen jalkainsa juuressa ja määki, sillä hän ei ollut vielä koko aamupäivänä sanonut sille mitään. Monni istui miettiväisenä nojaten sauvaansa, jonka hän sateisella säällä aina otti käytäntöön, jottei luiskahtaisi jyrkissä kohdissa, sillä sellaisina päivinä oli hänellä kengät jalassa. Nyt, kun Monni istui tuntikausia Sadekallion alla, oli hänellä hyvää aikaa miettimiseen.
Monni ajatteli, mitä hän oli luvannut Yrjölle, ja hänestä tuntui aivan siltä kuin olisi Yrjö ottanut jotakin ja hän samoin, koskapa Yrjön kumminkin täytyi siitä hyvästä antaa tai tehdä jotakin. Olihan hän siis tehnyt väärin, ja hyvä Jumala oli nyt häntä vastaan, sen hän tunsi sydämessään. Hänelle oli oikein, että oli pimeää ja satoi, ja että hän oli kätkössä kallion alla, sillä hän ei sentään olisi saattanut entiseen tapaansa katsahtaa kohden sinitaivasta, koska hän nyt pelkäsi hyvää Jumalaa, Mutta Monnin täytyi ajatella muitakin asioita: Jos pikku Maggi taas putoisi jyrkältä kalliolta, ja hän aikoisi hakea sen, eikä hyvä Jumala suojelisikaan häntä siinä enää ollenkaan, eikä hän saisi enää rukoilla eikä huutaa häntä, eikä hänellä siten olisi enää mitään turvallisuutta, ja kun hän sitten luiskahtaisi ja putoisi pikku Maggin kanssa teräviä kallioita vasten syvälle alas, ja he molemmat makaisivat ihan revittyinä ja musertuneina alhaalla kuilun pohjalla — Oi, ei, niin ei sentään saisi käydä, hänen täytyi toimia niin, että hän taas voisi rukoilla ja tulla hyvän Jumalan luo kaikkine sydänsuruineen, silloin saattaisi hän taas olla iloinenkin, sen Monni tunsi. Hän tahtoi viskata pois painon, joka häntä rasitti, hän tahtoi mennä sanomaan kaikki isännälle, — mutta entä sitten? Silloin ei Yrjö taivuttaisi isäänsä, ja isäntä pistäisi pikku Maggin kuoliaaksi. Voi, ei! Voi, ei! Sitä ei hän voinut kestää, ja hän sanoi: "Ei, en tee sitä, en sano mitään!" Mutta hänen ei ollut siitä hyvä olla, ja paino hänen sydämellään kävi yhä raskaammaksi. Siten kului koko Monnin päivä. Hän palasi illalla kotiin yhtä äänettömänä kuin hän aamulla oli tullut, ja kun Paula seisoi alhaalla kylpyhuoneen luona ja juoksi kiireesti vuohinavettaan kysyen myötätuntoisesti: "Monni, mikä sinua vaivaa? Miksi et enää ensinkään laula?" silloin kääntyi hän arkana poispäin ja sanoi: "En voi", ja mahdollisimman pian lähti hän vuohineen pois.