Paula sanoi ylhäällä tädilleen: "Kunpa vain tietäisin, mikä vuohipaimenen on, hänhän on ihan muuttunut, häntä ei tunne enää ollenkaan — kunpa hän sentään vielä laulaisi!"
"Tämä kauhea sade mahtaa tehdä pojan niin alakuloiseksi", arveli täti.
"Nyt tulevatkin kaikki ikävyydet yhtaikaa, lähdemmehän kotiin, täti", pyysi Paula, "hauskuus on täällä lopussa. Ensin hukkasin kauniin ristini, eikä sitä enää löydetä, sitten tuli tämä loppumaton sade, eikä nyt edes enää kuulu iloisen vuohipaimenen laulua. Lähdetään pois!"
"Kylpyohjetta on seurattava loppuun asti, ei siinä mikään auta", selitti täti.
Pimeää ja harmaata oli seuraavanakin aamuna, ja sade valui herkeämättä. Monni vietti päivänsä aivan kuin edellisenkin. Hän istui kallion alla, ja hänen ajatuksensa pyörivät rauhattomina samaa rataa, sillä kun hän joskus päätti: "Nyt tahdon mennä tunnustamaan vääryyden, jotta taas saan katsoa ylös hyvän Jumalan puoleen", — silloin näki hän taas vuonan edessään teurastettavana, kaikki hänen sisässään alkoi taas alusta, niin että hän illalla oli ihan väsynyt ajattelemisesta ja sureksimisesta ja painosta, jota hän kantoi, ja hiipi kotiin rankkasateessa ikäänkuin ei olisi sitä huomannutkaan.
Alhaalla kylpyhuoneen luona seisoi isäntä takaovella ja tiuskasi Monnille: "Tuo ne nyt kerrankin, kyllä ne jo ovat tarpeeksi märkiä! Miksi ryömitkin kuin etana vuorta alas! Ihmettelen, mikä sinua yleensä vaivaa."
Niin epäystävällisesti ei isäntä ennen ollut koskaan kohdellut Monnia, päinvastoin oli hän aina huudellut iloiselle vuohipaimenelle mitä ystävällisimpiä sanoja. Mutta Monnin muuttunut olento ei häntä miellyttänyt, ja sitä paitsi oli hän muutenkin pahalla päällä, sillä Paula-neiti oli valittanut hänelle ristinsä katoamista ja lujasti vakuuttanut, että tuo kallisarvoinen esine oli voinut hukkua vain taloon tai heti oven ulkopuolelle, sillä hän oli sinä päivänä käynyt vain ulkona kuulemassa illalla kotiin palaavan vuohipaimenen laulua. Se seikka, että saatettiin sanoa niin arvokkaan esineen voivan hukkua hänen talossaan ilman että sitä saatiin takaisin, suututti isäntää kovasti. Hän oli edellisenä päivänä koonnut koko palvelijakunnan, kuulustellut ja uhannut ja lopuksi luvannut palkinnon löytäjälle. Koko talo oli kapinassa kadotetun korun vuoksi.
Kun Monni vuohineen kulki talon etusivun ohi, seisoi Paula siellä. Hän oli odottanut Monnia ja tahtoi tietää, eikö tämä vieläkään voisi laulaa eikä olla iloinen. Kun Monni nyt hiipi ohi, huusi Paula:
"Monni! Monni! Oletkohan ollenkaan sama vuohipaimen, joka aamusta iltaan lauloi:
"Sinitaivaskin kaunis Ilon yltäisen suo?"