Kaukaisen, kauniin järven rannalla.
Riko siirtyi muutamia askeleita rakennuksista, joiden edustalla juna oli seisonut, ja katseli ympärilleen. Nämä valkoiset rakennukset, tämä aukea paikka, tuo supisuora, kauas etenevä tie, kaikki oli hänelle aivan vierasta; sitä hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, ja hän ajatteli itsekseen: "En ole tullut oikeaan paikkaan." Suruissaan hän kulki eteenpäin puiden reunustamaa tietä; mutta nyt se teki äkkikäänteen, ja Riko jäi siihen paikkaan seisomaan kuin unta nähden eikä enää liikahtanut. Hänen edessään välkkyi kirkkaassa päivänpaisteessa taivaansininen järvi lämpimine, hiljaisine rantoineen, sen takana kohosivat kaukaiset vuoret, tuossa keskellä oli päivänpaisteinen lahdelma ja ystävälliset talot sen rannoilla hohtivat tänne saakka. Tämän kaiken tunsi Riko, tämän hän oli ennen nähnyt. Tuossa hän oli seisonut, juuri tuossa, nämä puut hän tunsi; mutta missä oli pieni kotitalo? Tuossa sen pitäisi olla, juuri tuossa. Mutta sitä ei ollut siinä.
Mutta alhaalla kulki vanha tie, oi, sen hän hyvin tunsi. Ja tuolla loistivat suuret, punaiset kukkaset vihertävien lehtiensä keskestä. Tuolla, tuolla aivan järven taskukohdalla oli varmaankin se kaitainen kivisilta, jota myöten hän niin usein oli kulkenut; mutta täältä sitä ei voinut nähdä.
Äkkiä juoksi Riko, ikäänkuin polttavan kaipuun ajamana, tielle ja sitä myöten eteenpäin. Niin, tässä oli pieni silta, hän tunsi sen; juuri tämän sillan yli oli hän kulkenut ja joku piti häntä kädestä — äiti se oli.
Samassa hän näki aivan selvästi äitinsä kasvot, selvemmin kuin moneen, moneen vuoteen; tuossa oli äiti seisonut hänen vieressään ja hellin silmin katsellut häntä, ja Rikoon se vaikutti valtavammin kuin milloinkaan ennen koko elämässä.
Pienen sillan läheisyydessä heittäytyi hän maahan ja itki ja nyyhki ääneen: "Oi äiti, missä sinä olet? Missä on minun kotini, äiti?"
Näin makasi hän kauan ja itki ilmoille suuren surunsa; tuntui ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtumaisillaan ja ikäänkuin nyt kerrankin saisi ilmaista tuskan, joka näihin saakka oli tehnyt hänet mykäksi ja jäykistyneeksi.
Kun Riko vihdoin nousi, oli aurinko paljon alentunut, ja iltarusko kultasi järven. Vuoret näyttivät nyt sinipunervilta ja punerva utu rusotti rantamilla. Sellaisena oli Riko säilyttänyt järvensä muistossaan, sellaisena oli hän nähnyt sen unissaan ja vielä paljon kauniimpaa oli kaikki nyt, kun hän taas näki sen silmillään. Ja kun hän siinä istui ja katsomistaan katseli ja ihaili tätä kauneutta, ajatteli hän yhtä mittaa: "Kunpa vain voisin näyttää tämän kaiken Stinelille!"
Nyt oli aurinko laskeutunut ja valo ylt'ympäriltä sammunut. Riko nousi ja alkoi kulkea tietä myöten sinnepäin, missä oli nähnyt punaisten kukkasten kasvavan. Rantatieltä poikkesi sinne kaitaisempi polku. Tuolla ne kasvoivat, pensas pensaan vieressä, mutta paikka näytti puutarhalta. Sen ympärillä kulki jonkinmoinen aitaus ja puutarhassa kasvoi sekaisin kukkia, puita ja viiniköynnöksiä.
Puutarhan perällä oli kaunis talo, jonka ovi oli auki ja puutarhassa kulki nuorukainen, joka sieltä täältä viiniköynnöksistä leikkasi suuria, kullankeltaisia rypäleterttuja ja sitä tehden vihelsi laulun säveltä.