Seuraavana aamuna seisoi Riko rautatieasemalla jo kauan ennen kello viittä ja tuskin malttoi odottaa junan lähtöä. Nyt hän taas oli vaunussa, aivan kuin kolme vuotta takaperin. Silloin hän pelonalaisena istua kyyrötti viuluineen nurkassa; nyt hän oli ottanut haltuunsa koko penkin; sillä hänen vieressään oli matkalaukku ja koppa, ja ne veivät suuren tilan. Bergamossa hän tapasi välipuheen mukaan hevoskauppiaan, ja nyt he yhdessä jatkoivat matkaa ensin hyvän aikaa samassa vaunussa ja sitte laivalla yli järven. Sitte he astuivat maihin ja lähtivät erääseen ravintolaan; sen edustalla oli suuret postivaunut, hevoset täysissä valjaissa. Rikon mieleen muistui selvästi kuinka hän oli yöllä seisonut täällä ypö yksin sitte kun ylioppilaat olivat lähteneet astumaan tuonne poispäin. Ja tuolta kauempaa näkyi tallin ovi, mistä lyhdyn valo oli loistanut, ja missä hän oli uudestaan tavannut lammaskauppiaan.
Nyt oli jo ilta ja kohta noustiin vaunuihin ja lähdettiin kulkemaan vuoristoa kohden. Tällä kertaa matkusti Riko kumppaninsa kanssa itse vaunuissa. Tuskin hän oli päässyt mukavasti istumaan nurkkaansa, kun hänen silmänsä painuivat umpeen, sillä mielenliikutukseltaan hän ei edellisenä yönä ollut nukkunut vähääkään. Nyt tämä vahinko oli korvattava; ja kertaakaan heräämättä nukkui Riko nukkumistaan, kunnes aurinko oli noussut korkealle ja vaunut kulkivat hyvin hiljaa. Kun Riko pisti päänsä ulos ikkunasta, huomasi hän sanomattomaksi hämmästyksekseen, että vaunut kulkivat sitä polveilevaa tietä, joka vei ylös Malojaan ja jonka hän niin hyvin tunsi.
Ikkunasta ei hän voinut nähdä paljoa, senverran vain, että tie tuon tuostakin teki äkkikäänteen; mutta hän olisi kernaasti tahtonut nähdä koko seudun. Nyt vaunut seisahtuivat; oli saavuttu kukkulalle. Tuossa oli ravintola; tuossa tiepuolessa hän oli istunut ja puhellut ajajan kanssa. Kaikki matkustajat astuivat hetkeksi vaunuista, hevosia syötettiin. Rikokin astui vaunuista; hän meni ajajan luo ja kysyi nöyrästi: "Saisinkohan ajaa teidän kanssanne ajaja-istuimella Silseen saakka?"
"Totia kai", sanoi ajaja.
Ja nyt nousivat kaikki taas vaunuihin ja iloista kyytiä kuljettiin ensin alas ja sitten tasaista tietä eteenpäin. Nyt näkyi järvi. Tuolla oli metsäinen niemi ja tuolla — tuolla näkyivät Silsen valkoiset talot ja taustassa Sils-Maria. Pieni kirkko loisti aamuauringon valossa ja vuoren juurella näkyivät molemmat pienet mökit.
Rikon sydän alkoi sykkiä rajusti. Missähän Stineli oli? Vielä muutamia askeleita, ja postivaunut pysähtyivät Silseen.
Rikon katoamisen jälkeen oli Stineli kokenut monta kovaa päivää. Lapset olivat varttuneet suuremmiksi, työtä oli karttunut yhä enemmän ja suurin osa siitä joutui Stinelin suoritettavaksi; sillä hän oli lapsista vanhin ja aikaihmisistä nuorin. Sentähden sanottiin aina: "Stineli tehköön tämän; johan hän on siksi vanha"; ja kohta senjälkeen taas: "Tämän voi Stineli tehdä, koska hän vielä on niin nuori." Siitä saakka kuin Riko joutui pois, ei hän enää voinut oikein jakaa iloaankaan kenenkään kanssa, jos joku lyhyt vapaahetki joskus olisikin sattunut hänen osalleen.
Edellisenä vuonna oli hyvä mummu kuollut, ja siitä saakka ei Stinelin osalle tullut vapaahetkiä ensinkään; sillä aamusta iltaan oli niin paljon työtä, ettei sitä milloinkaan saatu loppumaan, vaan täytyi aina olla samassa työtouhussa.
Mutta Stineli oli säilyttänyt reippaan mielensä, vaikka hän olikin hartaasti itkenyt mummua ja vieläkin monesti joka päivä tuli ajatelleeksi: "Ilman mummua ja Rikoa ei tämä maailma enää ole niin kaunis kuin kerran ennen."
Päivänpaisteisena lauantai-aamuna tuli hän ladosta suuri olkitukko pään päällä; hän aikoi ruveta tekemään hyviä olkihuiskuja iltapäivän siivousta varten. Päivä paistoi ihanasti Silseen vievälle kuivalle tielle, ja tyttö jäi seisomaan ja katselemaan. Silsestä päin tuli nuorukainen, jota Stineli ei tuntenut; sen hän toki heti huomasi, ettei se ollut silseläinen. Kun nuorukainen tuli lähemmäksi, jäi hän seisomaan ja katsoi Stineliä, ja tämäkin katsoi tulijaa ja näytti hämmästyneeltä. Mutta samassa tyttö heitti olkitaakkansa kauas luotansa ja juoksi seisovan nuorukaisen luo ja huusi: "Oi Riko, elätkö sinä vielä? Oletko tullut takaisin? Mutta suureksipa olet kasvanut, Riko! Ensin en ollut tuntea sinua, mutta kun näin kasvosi, tunsin sinut heti; eihän kellään ihmisellä ole sellaisia kasvoja kuin sinulla!"