Ja Stineli seisoi ilosta hehkuvan punaisena Rikon edessä, ja Riko seisoi liikutuksesta valkeana kuin palttina eikä aluksi saanut sanaa suustansa, katsoi vain katsomistaan Stineliä. Sitten sanoi hän: "Sinäkin olet kasvanut suuremmaksi, Stineli, mutta muuten sinä olet aivan samanlainen kuin ennen. Jota lähemmäksi kotianne tulin, sitä tuskallisemmalta tuntui, kun pelkäsin sinun tulleen toisenlaiseksi."
"Oi, kuinka hauskaa, Riko, kun taas olet täällä!" riemuitsi Stineli. "Voi, jospa mummu tietäisi! Mutta sinun on tultava sisään, Riko; kylläpä nyt kaikki hämmästyvät!" Stineli juoksi edeltä ja avasi oven ja Riko astui tupaan. Lapset pujahtivat heti piiloon toistensa taakse ja äiti nousi ja tervehti Rikoa kuin vierasta ainakin ja kysyi mitä hän halusi. Sillä ei äiti eikä yksikään lapsista tuntenut Rikoa. Samassa tulivat myös Trudi ja Sami ja tervehtivät hekin ohimennen.
"Ettekö sitte tunne häntä?" huusi Stineli; "Rikohan tämä on!"
Nytkös kaikki rupesivat ihmettelemään, ja samassa tuli isäkin ruualle.
Riko meni häntä vastaan ja ojensi kätensä. Isä tarttui siihen ja katsoi nuorukaista.
"Nyt ei isäkään tunne häntä", sanoi Stineli hiukan loukkautuneena. "Sehän on Riko, isä."
"Niinkö? Aivan oikein!" sanoi isä ja katseli häntä uudestaan kiireestä kantapäähän; sitte sanoi hän taas: "Sinua tosiaan kannattaa katsella; oletko opetellut jotain ammattia? Tule istumaan kanssamme ruoalle ja kerro mitä sinulle on tapahtunut."
Riko ei käynyt istumaan, katseli vain yhtä mittaa ovelle päin; vihdoin hän kysyi empien: "Missä mummu on?" Isä kertoi, että mummu lepää Silsessä, vanhan opettajan läheisyydessä. Riko oli tuskin uskaltanut kysyä tätä, sillä hän pelkäsi vastausta, kun ei mummua missään näkynyt. Nyt hän istui ruoalle toisten kanssa; mutta aluksi oli hän aivan ääneti, eikä voinut syödäkään, sillä mummu oli ollut hänelle hyvin rakas.
Mutta nyt halusi isä kuulla mihin hän oli joutunut silloin, kun häntä täällä etsittiin vuoren rotkoista, ja mitä hänelle tuolla kaukana oli tapahtunut. Silloin Riko kertoi kaikki ja pääsi piankin puhumaan rouva Menotista ja Silviosta ja selvitti nyt minkätähden hän oikeastaan oli tullut ja kuinka hän Stinelin kanssa aikoi palata Peschieraan, jos isä ja äiti vain suostuisivat siihen. Stineli kuunteli Rikon kertomusta silmät pystyssä, sillä olihan tämä kaikki hänellekin uutta. Sydämessä leimahti kuin ilonliekki: Rikon kanssa hänen kauniin järvensä rannalle, joka päivä olemaan hänen seurassaan hyvän rouvan ja sairaan Silvion luona, joka niin suuresti toivoi häntä luoksensa!
Isä oli ensin jonkun aikaa aivan ääneti, sillä hän ei koskaan liikoja hätiköinyt; sitte hän sanoi: "Hyvä on; kun pääsee vierasten luo, oppii aina jotakin. Mutta Stineli ei voi lähteä; siitä ei kannata puhua. Hänet tarvitsemme täällä kotona. Mutta voihan joku toisista lähteä, ehkäpä Trudi."