Ja Stineli ryhtyi heti toimeen, ja sydämensä lämpimällä osanotolla hän saneli kahdesti perättäin "Isä meidän" rukouksen. Kun tyttö nyt syvätunteisesti lausui nuo sanat, huomasi hän kuinka paljon lohdutusta niissä oli juuri Rikon varalta, ja kun oli päästy loppuun, sanoi hän:
"Näetkös, Riko, koska koko valtakunta on hyvän Jumalan oma, niin voihan hän löytää sinullekin kodin, ja koska hänen on voima, niin hän myöskin voi antaa sen sinulle."
"Mutta, Stineli", vastasi Riko, "jos hyvällä Jumalalla on minulle koti valtakunnassansa ja myöskin voimaa antaa se minulle, niin näethän, ettei hän siis tahdo antaa."
"Mutta sinun tulee ajatella", jatkoi Stineli, "että hyvä Jumala voi sanoa itsekseen: 'Jos Riko tahtoo minulta jotakin, niin voihan hän joskus pyytää sitä minulta ja ilmoittaa asiansa'."
Siihen ei Riko voinut vastata mitään. Hän oli hetkisen ääneti, sitte hän sanoi:
"Lausuppa minulle vielä kerran 'Isä meidän'. Minä tahdon oppia sen uudestaan."
Stineli toisti sen vielä kerran, ja sitte Riko jo osasikin sen aivan oikein. Nyt he läksivät kotiin, kumpainenkin omalle taholleen, ja Rikon täytyi yhtä mittaa ajatella valtakuntaa ja voimaa.
Mutta illalla, kun hän oli hiljaisessa huoneessaan, rukoili hän nöyrtynein sydämin; sillä hän tunsi selvästi kuinka väärin oli odottaa, että Jumala antaisi hänelle hänen tarpeensa, vaikkei hän milloinkaan ollut Jumalalta niitä rukoillut.
Stineli astui miettiväisenä puutarhaan. Hän tuumaili mielessään, voisiko puhua kaikesta tästä rouva Menotille; ehkä tämä voisi hankkia Rikolle toisen toimen, koska ravintoloissa soittaminen oli hänelle niin vastenmielistä. Mutta kun hän tuli huoneeseen, huomasi hän heti, ettei hän nyt voinut vaivata rouva Menottia kertomalla omista asioistaan. Silvio lepäsi hehkuvan punaisena vuoteellaan ja hengitti raskaasti ja epätasaisesti, ja vuoteen vieressä istui äiti ääneen itkien. Silviolla oli taas pitkästä ajasta ollut tautikohtaus ja hän oli kärsinyt suuria tuskia. Kuumekin oli noussut vain siitä syystä, että Stinelin poissaolo oli saanut hänet suuttumaan. Stineli ei vielä milloinkaan ollut nähnyt äitiä noin masentuneena. Kun tyttö vihdoin sai hänet hiukan tointumaan, sanoi hän: "Tule, Stineli, istumaan tähän viereeni, minun täytyy kertoa sinulle jotain. Näetkös, minulla on niin raskas taakka sydämelläni, että toisinaan tuntuu ikäänkuin en enää jaksaisi kantaa sitä. Sinä olet tosin nuori, mutta sinä olet ymmärtäväinen tyttö, olet jo nähnyt paljon, ja minun mieltäni ehkä keventäisi, kun saisin puhua sinulle tästä asiasta. Sinähän näet, miten Silvion, ainoan pienen poikani laita on. Mutta nyt minä en kärsi vain hänen tautinsa takia, joka on parantumaton, vaan minun täytyy usein itsekseni sanoa: ehkä tämä on Jumalan lähettämä rangaistus siitä, kun me vääryydellä olemme pitäneet ja nauttineet toisen omaisuutta, jos kohta emme olisi tahtoneetkaan anastaa ja pitää sitä. Mutta minä kerron sinulle asian ihan alusta.
"Kun me, Menotti ja minä, menimme naimisiin — hän oli tuonut minut tänne Rivasta, missä isäni vielä elää — oli Menotilla täällä hyvä ystävä, joka halusi päästä heti pois täältä; tämä seutu oli käynyt hänelle vastenmieliseksi, sillä hänen vaimonsa oli kuollut. Hänellä oli täällä pieni tila rakennuksineen, peltoineen, päivineen; varsin hyvää maa ei ollut laadultaan, mutta alaltaan jotakuinkin suuri. Lähtöä tehdessään ystävä pyysi miestäni ottamaan tuon kaiken hoitoonsa; maa ei paljon tuota, sanoi hän, mutta hoitaahan sitä pitäisi ja rakennusta samoin, siksi kunnes hän parin vuoden päästä tulisi takaisin. Tällaisen sopimuksen tekivät ystävät keskenään, sillä he pitivät toisistaan; vuokrasta ei tehty sopimusta. Mieheni sanoi: 'Saat omaisuutesi takaisin, milloin palaat.' Hän aikoi hoitaa kaikkea hyvin, sillä hän oli maanviljelykseen perehtynyt. Sen hänen ystävänsäkin tiesi ja sentähden hän heitti kaikki hänen hoitoonsa. Mutta seuraavana vuonna alettiin rakentaa rautatietä. Rakennus oli siirrettävä pois ja rautatiekiskot kulkevat nyt pellon poikki. Mieheni sai maasta suuremman korvauksen kuin sen oikea arvo olikaan, ja hän osti täällä alempana hyvää maata ja puutarhan ja rakensi tämän rakennuksen, kaikki noilla saamillaan rahoilla. Tämä maa on antanut kahta paremmat sadot kuin tuo entinen. Minä kyllä sanoin monesti miehelleni: 'Eihän tämä ole meidän omaisuuttamme, toisen omaa käyttämällä me elämme ylellisyydessä. Jospa vain tietäisimme, missä hän on!' Mutta mieheni rauhoitti minua ja sanoi: 'Minähän hoidan tätä hyvin; kun hän palaa, saa hän omansa takaisin, ja voitosta, jonka panen säästöön, tulee hänkin saamaan osansa.'