"Sitte saimme Silviomme, ja kun huomasin, että poika oli tällainen vaivainen, täytyi minun tuontuostakin sanoa miehelleni: 'Me elämme toisen tavarasta, ja tämä on rangaistus siitä.' Monesti tuntui elämä minusta niin raskaalta, ja paljon kernaammin olisin tahtonut olla köyhä ja koditon. Mutta mieheni lohdutti minua ja sanoi: 'Saatpa nähdä, kuinka tyytyväinen hän on minuun, kun hän kerran palaa.' Mutta hänpä ei palannutkaan. Noin neljä vuotta takaperin kuoli mieheni. Voi, sitä tuskaa, mitä olen siitä saakka kärsinyt! Ja yhtä mittaa täytyy minun ajatella: mitenkähän voisin päästä vapaaksi tästä toisen tavarasta; täytyyhän minun hyvin hoitaa tätä, siksi kunnes ystävä palaa. Ja sitte taas ajattelen: ehkä hän elää köyhyydessä ja kurjuudessa ja minä elän yltäkylläisyydessä hänen varoillaan enkä tiedä hänestä mitään."
Stineli sääli suuresti rouva Menottia, sillä hän käsitti hyvin miltä tuntui rouvasta, jonka täytyi syyttää itseään epärehellisyydestä, mutta ei kuitenkaan voinut muuttaa oloja. Hän lohdutti rouvaa ja sanoi hänelle: Kun emme tahdo tehdä väärin, vaan mielellämme tahtoisimme sovittaa tekemämme pahan, silloin saamme luottamuksella rukoilla hyvältä Jumalalta apua, sillä hän voi kääntää hyvin päin senkin, jonka me olemme tehneet pahasti, ja hän tahtookin tehdä sen, jos vain olemme oikein pahoillamme teostamme. Tämän kaiken sanoi Stineli oppineensa mummulta, kun hän itse kerran joutui suureen tuskaan eikä kyennyt auttamaan itseään.
Sitte kertoi Stineli järvestä, jota Riko aina muisteli, ja kuinka hän oli syypää siihen, että Riko lähti pois kotoaan, ja kuinka hän pelkäsi pojan joutuneen surman suuhun. Hän kertoi myöskin kuinka hänen mielensä oli rauhoittunut, kun hän oli rukouksessa jättänyt koko asian hyvän Jumalan hoitoon. Nyt tulisi rouva Menotin tehdä samoin, siliä se keventäisi suuresti hänen sydäntään ja hän saisi aina ilomielin ajatella: "Nyt on hyvä Jumala ottanut tämän asian ajaaksensa."
Stinelin puhe lohdutti suuresti rouva Menottia ja hän sanoi nyt lähtevänsä rauhassa levolle, sillä Stinelin luottamus oli tehnyt hänelle hyvää.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Vihdoin kotona.
Kun kultainen sunnuntai-aamu heloitti yli puutarhan ja sen punaisien kukkien, astui rouva Menotti ulos ja kävi istumaan turvepenkille aituuksen viereen. Hän katseli ympärilleen ja omituisia ajatuksia liikkui hänen mielessään. Tässä oli oleanderikukkia ja niiden takana laakeripensasto, tuolla viikunapuita hedelmiä täynnä ja niiden välillä kultaisia viiniköynnöksiä. Silloin sanoi hän hiljaa itsekseen: "Jumala tietää kuinka iloinen olisin, jos pääsisin vapaaksi omantunnon soimauksista; mutta toista näin kaunista paikkaa en mistään löydä."
Samassa tuli Riko puutarhaan; hänenhän oli tänään iltapäivällä lähdettävä pois. Mutta ei hän kuitenkaan jaksanut kaiken päivää olla käymättä täällä. Kun hän nyt oli menossa suoraa päätä huoneeseen, huusi rouva Menotti häntä ja sanoi:
"Istu vähän aikaa tässä luonani; kuka tietää kauanko saatamme istua vieretysten!"
Riko pelästyi.