Niin kuin maansa myönyt käveli Tuomas ympäri riihen, seisoskeli salvaimissa, mietti ja katseli väliin ylös, väliin alas. Vihdoin hän tuli riihen kynnykselle ja sanoi itkussa suin:
— Älä, hyvä sisko, kaipaa äidille; en minä enää koskaan pilkkaa
Jumalan sanaa.
— Se pitää kaivata; pahuus ei saa jäädä rankaisematta. Eihän Jumalakaan jätä sitä rankaisematta, joka hänen nimensä turhaan lausuu, virkkoi Helka hyvin kuivasti.
— Mutta antaahan Jumalakin anteeksi niille, jotka syntinsä katuvat, muistutti Jaakko.
— Antakoon jos, se on hänen asiansa, mutta Tommon pitää saada selkäänsä, tiuskaisi Helka.
Kotvasen aikaa kiisteltiin asiasta ja vihdoin tultiin siihen päätökseen, että annetaan Tuomaalle anteeksi, kun hän niin katkerasti itkee. Jos Jumala puolestaan tahtoo, niin rangaiskoon, mutta äidille ei virketa mitään koko asiasta.
Hyvin alakuloisena tuli Tuomas riiheen, jossa lukua jatkettiin, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Näin kului viikko töiden ja luvun vuorotellessa. Lauantaina korjattiin kangaspuut ynnä muut kolittimet tuvasta ja sunnuntaina, jolloin oltiin vapaana maallisista askareista, luettiin oikein yksituumaisesti.
Sunnuntain iltahämärissä kannettiin suuret torrot ja tiinut vettä täyteen ja naiset illallisen perästä kävivät tuvan pesuun. Lapset ja muu väki, jotka eivät tuvan pesuun kelvanneet, menivät riiheen yöksi. Miehet, jotka jo lauantaina olivat avannot syteneet, menivät yöksi nuotalle saamaan kylänlukuvieraille verestä kalaa eivätkä he seuraavana aamuna tyhjin käsin palanneetkaan, sillä heitä meri piti hyvin miehinään.
Maanantaina käytiin Niemelässä joka hevosella heinässä ja ukkomiehet hakkasivat halot valmiiksi huomisen päivänkin varaksi; kylänlukupäivä pidettiin pyhänä, jolloin ei sopinut työtä tehdä.