— Kah, onhan kirkonmieskin täällä vävylässään, sanoi rovasti kätellessään Holttolan kirkonmiestä. On niin hauskaa kohdata vanhoja tuttuja. Mitäs nyt kirkonmiehelle kuuluu?
— Suur kiitosta, herra rovasti; ei minulle mitään erinomaista kuulu.
Kuinka herra rovasti itse jaksaa? virkkoi Holttola.
— No, kiitos Jumalan, terveenä olen ollut, vaan alkaa jo vanhuus jo vähän vaivata, vastasi rovasti. Ja paitsi sitä taitaa ehkä lihavuuteni tehdä liikkeeni kömpelöksi. Ei näet enää ole nuoruuden ripeyttä.
— Niin on herra rovasti, läänin leipä se lihottaa. Muistanhan aivan hyvin, kun kahdeksantoista vuotta sitten tulitte meidän seurakuntaan hoikkana niin kuin nuotan salko. Nyt ovat ajat kuluneet, vuodet vierähtäneet; mies on vanhettunut ja lihonut, lateli Holttola.
— Ainahan kirkonmiehellä ovat entiset kokkapuheet muistossa; taidat kenties vielä jonkun luikurin laskea haudassakin, saneli rovasti naurusuin.
— Taitaa luikurit haristaa, kunhan minä multavärssyksi veisaan: "Ei helvetist lopu koskaan vaiva" (Vvk. 408:8), sanoi kanttori äänellä, joka todisti, ettei heidän välinsä ollut lemmellistä laatua.
Tämän tiesi rovasti entuudestaan ja siksi hän sanoi:
— Kanttori pitäköön vain huolta, että kirjalaukku reestä tulee talteen.
— Se on jo tallessa, vastasi kanttori. Tämän talon riuskat pojat veivät jo kirjalaukun kammariin.
— Saapiko olla kylmästä tultua? kysyi isäntä rovastilta tarjoten ryyppyä.