— Maistetaanpas Aitjärven ahvenia, sanoi rovasti nostaessaan vadista puulusikalla kaloja lautaselle.
— Ja-ah, hän jatkoi vähän ajan perästä. Nämä ovatkin toisenlaiset kuin muinaiset lipeäkalat. Kuulkaahan, hyvät ystävät, kun kerron teille erään jutun, joka tapahtui toissa vuonna jouluna. Minua vietiin ripittämään erääseen taloon, jonka nimeä en nyt tahdo mainita. Toimituksen tehtyäni tuotiin ruokaa pöytään ja emäntä sanoin minulle hyvillä mielin: "Minä kun olen kuullut vallasväen jouluna rakastavan syödä lipeäkalaa, niin laitoin nyt teille sitä herkkua. Kyllähän me talonpojat emme osaa sellaista syödä, mutta vallat kuuluvat syövän sitä mielellään. He kuuluvat syövän vaikka vasikanlihaa, jota me emme voi suuhumme pistää." Minä katsoin emännän lipeäkalaa ja maistoin. "Eihän nämä mitä lipeäkalaa ole", huusin tuskastuneena. "Nämä ovat vain pieniä ahvenpamppuja lipeässä keitettyinä." Sitten minä selitin heille, mitkä lipeäkalat ovat ja miten niitä pruukataan. Kovin emäntää näytti hävettävän ja harmittavan.
— Missähän noin typerä emäntä oli? kysyi lukkari.
— Johan minä sanoin, etten tahdo talon nimeä mainita. Haasta miestä koko päivä, mutta älä nimeä mainitse, vastasi rovasti.
Vierasten syötyä tuli kammariin talonisäntä, jolle vieraat antoivat kiitokset ja rovasti lausui:
— Kyllä miehet ovat ravitut vaan miten lienee luontokappalten laita?
— Olkaa huoletta, hyvät herrat, kyllä hevoset ovat ravintonsa saaneet; niitä on syötetty ja juotettu sekä laitettu vahvasti eteen yönajaksi, vastasi isäntä.
Vieraat kiittivät huolenpidosta isäntää. Sitten rovasti sanoi:
— Mihinkäs koulumestari ja kanttori käyvät makaamaan?
— Riiheen tai saunaan; yhdenlainen, mihin vain laitetaan ja missä uni sujuu, vastasi koulumestari.