— Veljesi käski minut tänne tulemaan ja lupasi itse tulla perästä, virkkoi Juhana puheen aluksi.
— Vai niin, vastasi Kaisa. Ota tästä kuppi kahvia ja sano mitä sinulle kuuluu.
— Ei entistä enempää eikä rauhaa kummempaa, vastasi Juhana. On vain sinua ollut niin kovin ikävä, että oikein on vaikea elää. Minä ajattelen aina sinua. Sinä olet mielessäni aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeksi.
— Kun kehtaat, Juhana, minua narrailla, virkkoi Kaisa ja katsoi vähän viekkaanlaisesti. Jos sinulla olisi ollut minua ikävä, niin olisithan toki jonkun kerran käynyt meillä, mutta eipä sinua ole koko talvessa näkynyt täälläpäin.
Juhana tunsi hyvin ansainneensa tämän nuhteen, mutta itseään puolustaen hän sanoi:
— Eipäs häntä milloinkaan ole tie temmannut tännepäin eikä muutoinkaan ole mitään asiaa sattunut. Päätäkauten taas en ole tahtonut tulla, siitä syystä että alkaisivat juoruakat ottaa puheen aihetta meistä, joka ei minun mielestäni sovellu, kun et sinä ole vielä käynyt rippikoulussa. Mutta sanos, Kaisa kulta, eikös sinulla ole ollut minua ikävä.
Kaisa, joka muuten näytti olevan tyytyväinen Juhanan selitykseen, vastasi nauraen:
— Vielä mitä, ei yhtään ikävä.
— Kuinka niin? kysyi Juhana levottomasti. Minä luulin sinun pitävän mielessäsi, mitä joululeikistä tullessa lupasimme toisillemme.
— Kuka niitä kaikkia sieltä asti enää muistaa, vastasi Kaisa hymyillen.