Erikoisesti mielessä pidettävä seikka on esityksen lyhyys ja sattuvaisuus, sitä suuremmalla syyllä kun se riippuu pääasiassa tottumuksesta. Jos totumme pitkäveteiseen kirjoitustapaan, käy se meille luonteenomaiseksi; samoin lyhyt ja sattuva. Molemmat sisältävät samat asiat, mutta ensin mainittu pitkäpiimäisyydellään tai kauniita kuvallisia lausumatapoja tavoittelevalla lavertelemisellaan tekee esityksen väsyttäväksi, jopa sekavaksi. Tämä on erittäin huomattava semmoisten tilapäisten kyhäysten kuin sanomalehtikirjoitusten suhteen. Ne kun usein luetaan kiireen kaupalla, niin harvalla on uskallusta pyrkiä esim. tuommoisen kolmen neljän palstan mittaisen uroksen tuttavuuteen, varsinkin elleivät väliotsakkeet tee sitä vähemmän peloittavan näköiseksi.
Esityksen teippaus riippuu melkoisesti kappalejaosta. Taitava esittäjä ei koskaan tee pitkiä kappaleita, vaan muodostuu esitys hänen käsissään samantapaiseksi, kuin lukuisista pienemmistä kivistä taidokkaasti kokoonpantu kivijalka. Pitkät, yhtäjaksoiset kappaleet ovat kyllä tavallaan juhlallisia, mutta tekevät esityksen pitkäveteiseksi ja väsyttäväksi. Lyhyet kappaleet sen sijaan antavat sille vilkkautta ja elävyyttä.
Eri kappaleet tietysti muodostuvat eri pitkiksi, aina sisällyksen mukaan. Se on esitykselle hyvinkin tärkeätä, sillä siten syntyvä vaihtelevaisuus estää esitystä jäykistymästä yksitoikkoiseksi ja samankaavaiseksi. Kappaleiden pituuteen vaikuttaa jossain määrässä aineen laatukin. Kertomus ennen muita suosii lyhyitä kappaleita, ne kun antavat sille mukaansa tempaavaa elävyyttä. Kuvauksissa, varsinkin hillityissä, tyyniluontoisissa, ovat pitemmänpuoleiset kappaleet toisinaan paikallaan; samoin tutkistelmissa, joissa todisteleva esitystapa tulee kysymykseen.
Mutta olkootpa kappaleet pitempiä tahi lyhyempiä, missään tapauksessa ei kappalejako saa olla mielivaltainen, silläkin täytyy olla perusteensa. Perusteena on sisällyksessä ja asiasta toiseen siirtymisessä ilmaantuvat sattuvat käänteet. Niiden keksimisessä juuri tulee kirjoittajan taito ja huomaamiskyky näkyviin.
Eri kappaleet eivät suinkaan saa olla irrallaan, vaan ne ovat taitavasti toisiinsa sidottavat, niin että ne muodostavat kuin yhtäjaksoisen helminauhan. Vertaa edellä eri osain toisiinsa liittymisestä]. On tärkeätä että nuo lukuisat siirtymäkohdat ovat luontevia, ettei esitys niissä tee hyppyjä, vaan ponnahtaa joustavasti ja sulavasti asiasta toiseen. Siten kappale tavallisesti loppuu niin, että lukija jo viime sanoista saattaa huomata miten seuraava kappale alkaa ja miten siis siirtyminen tapahtuu. Ellei luontaista sidettä ole olemassa, on semmoinen keksittävä sopivan käänteen muodossa.
Tarkattakoon siirtymäkohtia edellä esitetyssä, suunnitelman mukaan laaditussa kirjeessä. Useat kappaleet loppuvat ajatukseen, joka tavallaan odottaa jatkoa seuraavassa. Ikäänkuin siderihmain tehtävää suorittavat tässä semmoiset vähäpätöiset, kappaleitten ensi lauseessa löytyvät sanat kuin: mutta, ensinnäkin, taas, näet, sentään, vielä, nyt, jo; tahi ainoastaan liitepäätteet: -hän, -hän, -pa, -pä, -kä.
Täten syntyy tasainen, sujuva ja luonteva esitys. Täydellisen taidon voittaminen tässä suhteessa vaatii huomaavaisuutta ja väsymättömyyttä. Erittäin oivallisena apuna on hyvä kirjallisuus. Etevien kirjailijain esittämis- ja aineenhallitsemis-taitoa tarkkaamalla saamme tehokasta ohjausta esiintyvien vaikeuksien voittamiseksi. Semmoisten kirjailijataiteilijain kuin Juhani Ahon teokset ovat mitä parhaimpia oppaita.
Joskus mennään tässä vääräänkin suuntaan, kun lainataan sieltä täältä eteväin kirjailijain kaunismuotoisia lauseita siinä määrin, että esitys menettää omintakeisuutensa muuttuen helposti kirjalliseksi näpistelyksi (plagiaatiksi). Esityksen tulee aina olla itsenäistä ja omavaraista. Emme lainaa kirjailijoilta sanoja ja lauseita, vaan laajennamme näköalaamme sekä koetamme omistaa heidän ajatuksiaan ja taitoansa sanojen ja lauseiden käyttämisessä.
Aineen laatu ja esitystapa.
Oivalliselta esitykseltä vaaditaan paljon. Ei kyllin että aine on kehitetty luontevan johdonmukaisesti, ehyesti ja tasaisesti, vaan esityksen vaikutus riippuu suuresti siitä, onko esitystapa sisällyksen ja aineen laadun mukainen. Semmoisten laulujen sävel kuin »Ainoa olen talon tyttö», »Linjaalirattaat» y.m. sopii yhtä vähän virren sanoille, kuin virren sävel näitten laulujen sanoille. Samoin ei kirjoituksissa sovi jokapäiväisiin asioihin ylevä esitystapa ja juhlakieli, enemmän kuin leikinlasku ja sanansutkaukset vakavissa ja ylevissä asioissa. [Katso edellä sisällyksen ja muodon keskinäisestä sopusointuisuudesta].