Sävelillä on eri äänilajinsa, suruluontoiset ja iloluontoiset juokselonsa. Tähän lisäksi tulee nuottien erilainen pituus, tahtinopeus y m. Näitten erilainen käyttäminen määrää sävellyksen luonteen ja värityksen. Samoin on esitystavallakin ikäänkuin eri äänilajinsa, eri juokselonsa. Erotamme helposti esim. vakavan, pontevan, runollisen, leikkisän ja ivallisen esitystavan. Nämä esitystavan eri muodot ja vivahdukset saadaan aikaan kielen erilaisella käyttötavalla lauserakennukseen ja sanoihin nähden.
Kirjoittajan tulee siis tuntea eri esitystavat ja käyttää kutakin aikanaan, antaakseen esitykselle sisällyksenmukaisen muodon ja värityksen. Asiaa valaistaksemme mainitsemme seuraavassa muutamia esimerkkejä.
1. Vakava, arvokas. Näin olivat Suomenniemelle asettuneet esi-isämme menettäneet itsenäisyytensä ja joutuneet Ruotsin vallan alle. Mutta he olivat tämän valloituksen kautta kääntyneet pakanuudesta kristinuskoon. Heidän keskuudessaan astuivat voimaan samat lait ja sama yhteiskunnallinen järjestys, mitkä Ruotsissakin vallitsivat. Tämä oli kansallemme suureksi eduksi, sillä Ruotsin yhteiskunnallinen järjestys oli rakennettu terveelle perustukselle. (Raitio).
2. Leikkisä. No herranen aika, mies! Kiusotathan ihmisen aivan kuoliaaksi tuolla jäykällä jääkarhun naamallasi. Ole varuillasi, kämmeniäni kutkuttaa. Kopras tänne näin! (»Saimaan rannalla»).
3. Ponteva. Jos niin luullaan, erehdytään surkeasti. Sillä se tiedettäköön, että mikä vastainen kohtalomme lieneekin, tämä kansa, joka on uskaltanut kohottaa valon soihdun näillä pimeillä perukoilla, ei ole yöhön häipyvä: että tämä kansa, joka on hankien keskelle peltonsa raivannut, ei ole koskaan maaperästään irtautuva, vaan seisova vankkumatta kuin petäjä kotoisilla kankaillaan.
4. Lämmin, myötätuntoinen. Mutta se ei esi-isiämme pelästyttänyt. Uljaasti iskivät he kirveensä aarniokorpeen ja kuokkansa karuun maankamaraan. Heillä oli horjumaton usko siihen, että uuras ja lannistumaton ihmiskäsi oli kerran taltuttava raa’at luonnonvoimat, heitä elähdytti se toivo, että kerran oli koittava kirkkaampi ja lämpimämpi päivä näille poloisille Pohjan maille.
5. Vieno, runollinen. Jo nousi valon lempeä valtias. Se ensin loi kultiaan petäjien latvoihin, hypähti siitä alemma ja valoi hopeitaan maille, maisemille. Metsän siivekäs laulukunta viritti aamuvirtensä, hempeä etelätuuli piirteli väreitään järven peilityyneen pintaan ja houkutteli vaalenevan vainion hiljoilleen aaltoilemaan.
6. Lyhyt, terävä. Olette halunnut kuulla suoraa puhetta. Kas tässä! Horjuinko Siikajoella? Vastatkaa! Huotraansa ruostunutko oli miekkani Revonlahdella? Koettakaahan muistella! Jalkoihinko vai käsiin luotettiin Juuttaalla? Vastatkaa, jos teillä vastaamista lie!
7. Pureva, ivallinen. Luuletteko todellakin että tuo nulikka tuossa, joka sanoo itseään minun pojakseni, tahtoisi hienoilla hansikkaisilla käsillään maata kyntää. Entäs hänen sormuksensa? Kissankultaa! Turhuutta! Joutavia koristuksia! Väärää kunnianhimoa! Oiva lahja kulkemaan aatelin perintönä polvesta polveen. (Välskärin kertom.)
8. Kuvaannollinen esitystapa voi joskus olla erittäin sopiva selventämään esityksen sisällystä, jos kuvat vain ovat sattuvasti valittuja. Esimerkkinä mainittakoon Tegnérin kuvaannollinen esitys luonnontieteiden merkityksestä sivistysvälikappaleina: