»Luonnon kirjako olisi kaikista kirjoista ainoa, joka ei sivistä, ja siis kaikkea kasvatuksellista merkitystä vailla? Ah, se uusi testamentti, joka ilmestyy joka kevät, jossa kukat ovat kirjaimia ja lintujen laulut nuottiliitteitä — se raamattu, joka on painettu hopea kirjaimin taivaansiniselle, joka avautuu päittemme päällä joka ilta, jossa tähtisikermät ovat lukuja ja yksityiset tähdet, nuo säteilevät maailmat, sanoja — tahi viisaus, joka tunkeutuu syvyyksiin ja tutkii sen sisällystä, maan kylkiluurakennetta — eikö tämä kirja ole ihmiselämän pääteoksia ja tuskin arvossa alempi kuin Hellas ja Rooma, kuinka korkealle ne arvostelemmekin.»
Niinkuin edellisestä käy selville, tulee kirjoittajan täydellisesti hallita esitystapaa ja väritystä. Hänen tulee aina tarpeen mukaan valaa esitykseensä vakavuutta, voimaa, tulta ja pontevuutta, lämpöä, runollisuutta ja reipasta leikillisyyttä, jopa ivan purevaa suolaa. Silloin saa sisällys oikean värityksen ja tekee lukijaan tarkoitetun vaikutuksen.
Esityksen kieli.
Suorastaan kielellisessä suhteessa on pääpaino ensinnäkin pantava sille, että esityksen kieli on virheetöntä. Mallina on pidettävä kirjakieltä, s.o. sitä kielen käyttötapaa, mikä on kirjallisuuteen vakaantunut ja siten parhaimmaksi tunnustettu.
Toiseksi tulee kielen olla puhdasta. Tätä silmällä pitäen tulee välttää:
1. Tarpeetonta muukalaisuutta, s.o. vieraskielisten sanojen käyttämistä silloin, kun oma kieli kykenee tarpomaan täysin vastaavia ilmaisumuotoja. Esim. aptiitti (ruokahalu), putiikki (myymälä), intressi (harrastus, mielenkiinto), koomillinen (hullunkurinen). Pahimpana muukalaisuutena suomenkielessä esiintyy ruotsinvoittoisuus (svetisismi). Mainittakoon vaan: hantuukki, nestuukki, prikka, talrikki, vekki, räkninki, vinkkeli, kukkapuketti j.n.e. Meille tarjottiin päivällinen kolmella ruokalajilla, jonka päälle juotiin kahvia vehnäsen kanssa.
2. Murteellisuutta (provinsialismia), s.o. kirjakielestä poikkeavia eri paikkakuntien sanoja, sanamuotoja ja puhetapoja, niin houkuttelevilta kuin ne saattavatkin tuntua. Vereksien ja sattuvien kansansanain käyttämistä ei kuitenkaan tarvitse tyyten varoa, päinvastoin kirjakieli niistä saa runsaita lisävaroja. Mutta muistaa tulee että niitä on käytettävä säästeliäästi, semmoisissa paikoissa että lukija lauseen sisällyksen johdolla ne täysin ymmärtää, vaikka sana onkin outo, ja että niille annetaan kirjakielen sääntöjen mukainen muoto.
3. Vanhentuneita sanamuotoja ja lausumatapoja (arkaismia). Esim. tainkaltainen (tällainen), neitsykäinen (neito). He etseit (etsivät). Mahdamme alati muistaa (muistakaamme aina).
4. Kieliväänteisiä uusia sanamuodostuksia (neologismia). Esim. marjanpointa (marjanpoiminta), tulennos (takkatuli), sonnus (takinlieve), sise (sisuste), kismerä (kirpeä), höngätön (viimaton, vedosta vapaa).
Tätä paitsi tulee kielen olla selvää ja täsmällistä. Sen tulee ilmaista ajatus helposti ymmärrettävästi, lyhyesti, ytimekkäästi ja koruttomasti. Tätä saavuttaakseen sen tulee välttää liikoja sanoja (pleonasmia) ja saman ajatuksen tarpeetonta toistamista (tautologiaa). Esim. Hän nauttii kaikkein yleistä kunnioitusta. (Jompikumpi sana: kaikkein tai yleistä, riittää yksinään). Me nousemme säännöllisesti kello 5 joka aamu. Hän laukasi pyssynsä ja ampui. Siitä hän rikastui ja tuli äveriääksi. Nuorukaisen kasvot kirkastuivat ja hänen muotonsa muuttui iloiseksi. — Upeilevat korulauseet ja tyhjä sanahelinä, mikä usein pyrkii vaivaamaan alottelijaa, ovat ainoastaan ajatuksen köyhyyden merkkejä tai väärinkäsitetyn kauneuden tavoittelemista.