Mutta ei kyllin että kieli on virheetöntä, puhdasta, selvää ja täsmällistä, kieleltä vaaditaan vielä sointuisuutta. Sointu on ikäänkuin kielen sävel, ja sen suhteen on kirjoittajalla paljon oppimista. Sen kehittynein muoto on runomittainen kieli, mutta suorasanaiseltakin kieleltä vaaditaan jonkunlaista n.s. suorasanaisen kielen poljentoa (rytmiä); varsinkin lämpimissä, aiheeltaan runollisissa esityksissä ovat soinnun vaatimukset huomioon otettavat. Esitystä, jossa tämä runollisen sisällyksen ohessa on hyvin onnistunut, sanommekin suorasanaiseksi runoksi.
Mitään suoranaisia neuvoja sointuvan suorasanaisen kielen aikaansaamiseksi tuskin voitaneen antaa, se kuu riippuu pääasiallisesti kirjoittajan kieliaistista ja taidosta. Pahimpiin seikkoihin, jotka synnyttävät yksitoikkoisuutta ja jäykkyyttä, voitaneen kuitenkin viitata. Semmoisia ovat:
1. Pitkäveteinen, raskas lauserakenne monine välilauseineen. Kuvaavimmat esimerkit tässä suhteessa tapaa oikeuksien pöytäkirjoissa, joiden pitkät, raskaat lauseet tekevät usein esityksen vaikeasti tajuttavaksikin. Mutta aivan lyhytkin lause voi olla jäykkä, riippuen sen rakenteesta. Esim. Minkä vaikutuksen syyttäjäni ovat teihin, ateenalaiset, tehneet, en tiedä. (En tiedä minkä vaikutuksen syyttäjäni ovat tehneet teihin, ateenalaiset).
2. Yksitoikkoinen poljento. Se saattaa syntyä ensiksikin käyttämällä satunnaisesti suorasanaisessa kielessä runokielelle kuuluvaa mittaa tai loppusointua. Esim. Tässä tulee kaksi nuorta miestä pitkän matkan takaa. Kaiken yötä teimme työtä ja meillä oli onni myötä. — Toiseksi asettamalla useampia samanluontoisia lauseenosia peräkkäin aivan samaan järjestykseen. Esim. Se juosta vilisti ahojen poikki, halmeiden halki, lehtojen läpi ja kukkulan ympäri. (Se juosta vilisti ahojen poikki, halmeiden halki, läpi lehtojen ja kukkulan ympäri).
3. Samoin tai samanlaisten sanojen kertautuminen lähekkäin. Esim. Herkules tuli tienhaaraan, jossa häntä vastaan tuli kaksi jumalatarta. Molemmat jumalattaret koettivat häntä viehätellä itseään seuraamaan. Herkules viehättyi seuraamaan Siveyttä, mutta kieltäysi Himoa seuraamasta.
Jo edellä viittasimme kirjallisuuden viljelemisen suureen merkitykseen esityksen muodollisen puolen kehittäjänä. Yhtä suuri vaikutus on sillä kielen käyttämiseenkin nähden. On henkilöitä, joilla ei ole tarpeellista kieliopillista pohjaa, minkä perusteella voisivat käyttää taatusti virheetöntä kieltä, mutta jotka kirjakieltä tarkkaamalla ovat omanneet aivan tyydyttävän kielitaidon. Siitä on esimerkkinä moni kansanmies, joka ei tunne ainoata kieliopin sääntöä, vaan järkevän ja huomioivan kirjallisuuden viljelemisen kautta on saavuttanut suuremman varmuuden kielen käytössä kuin moni kielensääntöjen pintapuolinen tuntija. Kirjallisuutta lukiessa on siis sisällyksen ohessa erittäin tarkattava kielellistä asua ja siitä ohjausta otettava.
Somistuskeinoja.
Esitystavan viehättäväisyyttä, elävyyttä ja sattuvaisuutta sekä kielen sointuisuutta voi lisätä muutamilla erikoisilla keinoilla. Sanomme niitä somistuskeinoiksi eli kielikuviksi. Semmoisia ovat esim. seuraavat:
1. Alkusointu (alliteratsiooni). joka syntyy siten että kaksi tahi useampia samalla kerakkeella tai ääntiöllä alkavia sanoja asetetaan peräkkäin tahi lähekkäin.
Esimerkkejä. »Oma maa Mansikka, muu maa mustikka.» »Soisin Suomeni hyväksi, maani marjan kasvavaksi.» Kevät herkesi, järvi purki jäänsä ja sinivuokko silmänsä avasi.