Ainesten tarkastaminen ja pohtiminen. Keräystyön päätyttyä ovat ainekset ensin tarkastettavat, ennenkuin rupeamme niitä käyttämään. On arvosteltava ainesten runsaus, s.o. kunkin aineslajin riittäväisyys rakennuksen suuruuteen nähden. Jos huomaamme varaston liian niukaksi, on keräystyötä jatkettava.
Mutta tarkastus ei saa supistua yksin ainesten runsauteen, vaan sitäkin tähdellisemmin niiden laatuun. Vähäarvoiset ja asiaan kuulumattomat ainekset ovat säälimättä hyljättävät, vaikkapa se joskus saattaa tuntua vaikealtakin. Ellei niin tehdä, eksytään helposti vähäpätöisyyksiin ja lasketaan ala-arvoista kelvollisen joukkoon, joten koko laitos turmeltuu. Toiselta puolen voivat tällaiset ainekset houkutella esittäjän »puhumaan pellon aidoista, kun pitäisi puhua itse pellosta». Juuri tässä tulee kirjoittajan itsearvostelu kysymykseen.
Joskus saattaa asiaan kuuluvia kelvollisiakin aineksia keräytyä liiaksi. Niistä täytyy vähemmän tärkeät hyljätä ja käyttää vaan sen verran, kuin asian valaiseminen todella vaatii. Sillä ainesten liikarunsaus on omansa hämmentämään aiheen johtavaa lankaa ja tekemään esityksestä rungottoman ainesläjän. — Poikkeuksena tästä ovat tieteelliset tutkimukset, joihin usein kerätään kaikki saatavana olevat ainekset ja joiden pienillä, hajanaisillakin tiedoilla voi olla mitä suurin merkitys sekä aikalaisille että varsinkin myöhemmille tutkijoille.
III.
Kokoonpano.
Ainesten järjestämisen välttämättömyys.
Saatuamme näin tarpeellisen varaston kelvollisia aineksia, on niitä ryhdyttävä järjestämään, sillä eri ainesten tulee kirjoituksessa saada laatunsa mukaan luonnollinen sijansa. [Katso edellä eri osain luonnollisesta paikasta kokonaisuudessa]. Kirjoittajan tulee hallita aineksia eikä ainesten häntä. Ilman ei synny ehyttä ja luontevaa kokonaisuutta, vaan epäjohdonmukainen sekasotku.
Näytteeksi siitä, miten samanlaisista aineksista saattaa syntyä aivan erilaiset esitykset, seuratkoon tässä kaksi kirjettä.
Sotkuinen, ilman suunnitelmaa kyhätty sepustus.
Helsingissä 25 p. joulukuuta 1899.